tiistai, 9. syyskuu 2014

ON TAPAHTUNUT JOTAKIN HYVÄÄ

 

 

"JOSKUS TUNTUU ETTÄ OLEN ANSAINNUT SEN

 

Valossa valosta valoon

vaeltaa outo kulkija

joka on ikänsä tarponut

             hämärän rajamailla

 

ihmettelee aikansa

mutta oloutuu ja tottuu

koska on tapahtunut jotakin

             hyvää

 

             joskus tuntuu että

olen ansainnut sen"

 

 

 

                              Juice Leskinen: "Kosket", Tammi, 2006

 

 

 

torstai, 8. toukokuu 2014

TÄNÄÄN JA EILEN ENNEN HUOMISTA

 

 

 

Aluksi on aamu.

 

Yöpöydälle tuotu maitokahvi on jäähtynyt. Ihminen ei ole päässyt ylös, ei unesta, on jäänyt unen pohjalle.

 

Maitokahvi täytyy laittaa mikroon.

 

 

Päiväkotiin päästään lounaalle. Lapsi itkee, ei halua päästää äidistä irti. Minun iloinen lapseni, mitä se itkee?

 

Lastentarhanopettaja ottaa minun lapseni syliin, minun ihana lastentarhanopettajani. Hän hoitaa minun lastani iltapäivään asti.

 

Iltapäivällä lapsi tulee kotiin, minun iloinen lapseni. Hän kertoo: meillä oli makaronia ja jauhelihakastiketta, siitä tuli hyvä mieli, ei itkettänyt enää.

 

Minä sanon: hyvä, lähden kokoukseen nyt. Lapsi sanoo: minulla on sinua ikävä.

 

 

Suora leikkaus eiliseen päivään. Isompi lapsi haetaan koulusta. Hän on iloinen, istuu ystävän kanssa takapenkille. Takana on ensimmäinen koulupäivä, kokonaista kaksi tuntia. Lapsi on saanut opettajan, minun tuleva ihana opettajani.

 

Silmät loistavat. Niistä loistaa helpotus: siellä olikin kivaa. Ja sitten alkaa höpinä,

 

äiti ajaa autoa, takapenkki höpisee, käy läpi ensimmäisen koulupäivän. Oma lapsi höpisee,

 

mutta äidin korviin jääkin kaikumaan oman lapsen ystävän lause.

 

Pienet kuusi-, seitsenvuotiaat vertailevat kouluruokailua päiväkodin ruokailuun – asiantuntevasti, nyt kun molemmista viimein on kokemusta. Oma lapsi sanoo ensin: olihan se kyllä aika erikoista.

 

Ystävä vastaa: niin oli. Aika erikoista.

 

Hetken on hiljaista, ja sitten ystävä jatkaa vakavana: se oli aika haastavaa.

 

Niin oli, oma lapsi sanoo, yhtä vakavana, ja jatkaa: lasia oli kyllä aika vaikea ottaa itse.

 

Niin oli, ystävä vastaa, ja jatkaa: niin ja niitä ruokailuvälineitä.

 

Hetken on ihan hiljaista.

 

 

Äiti ajaa autoa, pidättelee kyyneleitä. Korviin jää kaikumaan lause:

 

se oli aika haastavaa.

 

 

Tältä pohjalta tuhannen lapsen kouluun jatkossa sitten. Kohti uusia haasteita.

 

 

Leikkaus takaisin seuraavaan päivään, sanotaan vaikka että puolipäivä.

 

Äiti on vajonnut sosiaaliseen mediaan, huonosti monta yötä nukkunut äiti, koulukeskustelu päättäjien kanssa.

 

Äiti on juuri nähnyt lapsen ensimmäisen koulupäivän, kiinnittymisen pieneen yhteisöön, omaa lasta vastuuntuntoisesti koulun käytävällä taluttavat yksitoistavuotiaat koulukummit, kaiken jännityksen,

 

kaiken helpotuksen. Että minä pärjäänkin siellä, vaikka olen vasta kuusivuotias ja kaikkia luokkatovereitani päätä tai kahta pienempi.

 

Että minulla on nimi, ja nämä isot tytöt tietävät sen nyt, ja minulle on annettu luokasta oma pulpetti ja maailmasta oma paikka, ja kun minä lähden lounaalta takaisin päiväkotiin, isot tytöt vielä huutavat minua pihalta nimeltä autoon noustessani ja sanovat hei hei. Ja me nähdään sitten syksyllä.

 

 

Keskipäivä, sosiaalinen media. Ymmärtämättömät aikuiset, jankkaus numeroista. Äiti menettää hermonsa. Kerta kaikkiaan. Asiatekstin takaa puskee tunne.

 

Siitähän meitä nyt syytetään, tunteilusta.

 

Että meillä vanhemmilla on lapsiamme kohtaan tunteita.

 

Se on aika haastavaa. Sitten kuitenkin. Yrittää pitää asiateksti tunteettomana paskanjauhamisena,

 

koulu numeroina, puhtaasti numeroina, se paikka jossa pienellä ihmisellä on syksyllä oma paikka ja isot tytöt siellä jo odottavat, tuntevat nimeltä.

 

 

Tänään en osannut. Pysyä kokonaan asialinjalla. Se oli liian haastavaa.

 

Lapsi on vielä niin pieni.

 

En minä oikeasti osaa.

 

 

Illalla on ilta, illassa kokous ja muita äitejä. Mitä minä tekisin ilman heitä?

 

Muiden äitien jälkeen tulee yö ja onni muista äideistä ja isistä myös,

 

kokouksen jälkeen äitien ilta menee pitkälle yöhön.

 

 

Yöllä kotona nukkuu perhe. Kodin vieressä nukkuu koulu.

 

Nukkukaa rauhassa, minä valvon vielä hetken, annan itselleni anteeksi sen mitä en tänään osannut.

 

Piti olla välillä ihminen, jonkun äiti. Ja julistaa sota järjestelmää vastaan. Koska järjestelmä on aivan paska.

 

 

Huomenna jatketaan taas asialinjalla. Sodassa paskaa järjestelmää vastaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

tiistai, 6. toukokuu 2014

JONKINLAISESTA MYÖTÄHUOLESTUMISESTA

 

 

 

Kun nyt olen tänään (eilen) osoittanut asiallisesti mieltäni muiden asiallisten vanhempien kanssa kera ihmeen asiallisten lastemme,

 

ja laatinut asiallisia asiakirjoja, joiden tarkoitus on ollut saada päättäjät havahtumaan pariin ajankohtaiseen ongelmaan,

 

ja kun tämä nyt myös näyttää onnistuneen, ja useammaltakin asioista päättävältä taholta on nyt kuultu paitsi asiallista, myös ihan viisasta puhetta, kiitos vain teille jotka itsenne tästä tunnistatte,

 

niin täytyy sitten kai sitten vielä todeta, että on niitä muitakin.

 

 

Eikä heistä näemmä tarvitse sen kummemmin puhua tai edes nimiä kertoa,

 

he näköjään tekevät sen itse. Katsokaa vaikka, tästä.

 

 

 

Kiitos Helsingin opetuslautakunnan varapuheenjohtajalle avoimuudesta omien mielipiteiden esittämisessä, ja kaikkea hyvää. Myös seuraavissa vaaleissa.

 

Tätäkin kirjoitusta, rakas suuri yleisöni, tätäkin saa halutessaan jakaa.

 

 

 

 

(Jos olet uusi lukija, ymmärrät ehkä asian taustat paremmin lukemalla aiemman pitkän kirjoitukseni, klikkaa tätä.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 5. toukokuu 2014

AAMUÖINEN KYSYMYS

 

 

 

Aamuyöstä ihminen yrittää palauttaa mieleensä sen, mitä hänen tässä tänä yönä piti sanoa.

 

Aamuyö painaa jo päätä. Ihminen on tehnyt työtä, paljon ilmaista työtä. Työtä, jonka pitäisi kuulua jollekin ihan muulle, ja josta pitäisi saada palkkaa. Omat lapset on päivän mittaan laiminlyöty, myöhään yöllä ihminen ei pysty palauttamaan mieleensä, mitä he oikeastaan päivän mittaan puuhailivat.

 

Myöhemmin näistä tulee menetettyjä päiviä siinä menetettyjen päivien ketjussa, jossa lapset kasvoivat itsekseen sillä aikaa kun äiti säännöllisesti yritti pelastaa heiltä koulua. Heiltä, tai joiltain muilta.

 

Niiden päivien osalta lapsilta puuttuu kokonaan äiti. Äiti on poissa. Hän istuu tietokoneensa ääressä tuntitolkulla,

 

tuntitolkulla poissa. Ja selittää itselleen aamuyöstä:

 

joko me menetämme nyt nämä päivät, tai sitten me menetämme koulun.

 

Tai sitten me menetämme molemmat.

 

 

Oli miten oli, minä lupaan teille: kesäkuun alussa minua väsyttää. Sitä ennen en sellaista ehdi.

 

 

Ylihuomisen – vai onko se jo huomisen – tiistain 6.5 opetuslautakunnan suomenkielisen jaoston esityslistalla on opetusviraston talousarvio vuodelle 2015.

 

Se on karua luettavaa. Helsinki saa kouluihinsa isot leikkaukset opetukseen, avustajiin, erityisoppilaiden tukeen, tokaluokkalaisten iltapäivätoimintaan, ammatillisen koulutuksen lähiopetustunteihin ja -

 

ja -

 

on jo kohta aamu. Katsokaa itse, tästä.

 

Ja huomatkaa, että säästöt ovat niin kovia, ettei niitä pystytä alkuunkaan kattamaan tilasäästöillä. Niin että se siitä ”seinistä säästämällä pystymme turvaamaan opetuksen resurssit”.

 

Emme nimittäin näköjään pysty. Opetuksesta leikataan joka tapauksessa – ja huvittavinta on se, että osa tilasäästöiksikin väitetyistä leikkauksista kohdistuu tosiasiallisesti juuri opetukseen mm. kasvavina opetusryhmien kokoina.

 

Että semmoista.

 

Jos vaikka parin tunnin unet tähän väliin. Ja hyvänyön toivotukseksi pikku vinkki kaupungintalolle:

 

avatkaa budjettiraami. Helsinki säästää nyt koulutuksesta rankalla kädellä. Tarpeettoman rankalla. Se on arvovalinta.

 

Se on säästöjen priorisointia, ja nyt ne on päätetty priorisoida näin.

 

Onko se viisasta? Ja ennen kaikkea: onko ihan pakko?

 

Miettikää sitä. Sitä kymmentä, kahtakymmentä miljoonaako ei sitten ihan oikeasti pystytty nipistämään mistään muusta?

 

Yrittikö kukaan edes?

 

 

 

 

lauantai, 3. toukokuu 2014

KOULUKIUSAAMINEN

 

 

 

Useampikin lakkautettavaksi aiotun koulun vanhempi on viime päivinä törmännyt sosiaalisessa mediassa omituiseen ilmiöön.

 

Se aiheuttaa meille kaikille omituisen... tuntemuksen.

 

Alkaa tuntua siltä, ettei kaikki ole nyt ihan kunnossa.

 

Lisäksi monet meistä tuntevat jotain, minkä itse liitän suoraan omiin taannoisiin kokemuksiini politiikasta:

 

tunteen kiusatuksi tulemisesta.

 

 

Ilman sidonnaisuuksia ja ilman tarvetta lojaalisuuteen jotain tiettyä poliittista ryhmää kohtaan (enää) tästä voi nyt ehkä tässä viimein julkisesti puhua.

 

Jotenkin tästä nimittäin on äkkiä taas tullut ajankohtaista. Ja minä kun halusin vain unohtaa.

 

Kerron teille nyt tarinan.

 

 

Olipa kerran tuulesta kaupungintalolle temmattu perheenäiti. Hän yritti siellä parhaansa, yritti vaikuttaa päätöksentekoon, erityisesti lapsia koskevaan. Hän luuli kuuluvansa joukkoon, olevansa osa jotain ryhmää, jolla on yhteiset tavoitteet.

 

Sitten hän alkoi tulla kaupungintalon monista kokouksista kotiin itkien.

 

Kului kaksi vuotta. Tämä perheenäiti ei ymmärtänyt, mistä omituinen olo tuli, tai mistä kyyneleet. Hän yritti ymmärtää. Siitä ei tullut mitään.

 

Hän ymmärsi vasta, kun hänelle lähetettiin valtuustosalissa oman puheenvuoronsa aikana häntä itseään koskeva tekstiviesti, jossa päiviteltiin hänen puheenvuoroaan hyvin ikävään sävyyn.

 

Viesti oli tullut hänelle vahingossa. Sen piti mennä jollekin muulle.

 

Se tuli oman valtuustoryhmän jäseneltä.

 

 

Silloin tämä perheenäiti tajusi. Hän tajusi ruumiinsa ymmärtäneen jo pari vuotta jotain, mitä mieli ei ollut suostunut myöntämään:

 

kaupungintalolla kiusataan.

 

Heitä, joilla on väärät mielipiteet.

 

Vasta vahingossa omaan puhelimeen tullut viesti antoi tuntemukselle sanat. Ja vasta sanat antoivat mielelle mahdollisuuden tajuta kyynelten syyn.

 

Kyyneleet tulivat väheksytyksi tulemisesta. Ne tulivat ihmisen osaamisen ohittamisesta, leimaamisesta väärin perustein, silmien pyörittelystä omien puheenvuorojen aikana, kikattelusta kesken oman lauseen, lappusten vaihtamisesta kesken oman puheen.

 

Ihan kuin pienenä koulussa.

 

Politiikassa koulukiusataan. Kiusaamisen suojana toimii kokouksen luottamuksellisuus. Mitään, mitä luottamuksellisessa kokouksessa on tehty tai sanottu, ei voi kertoa eteenpäin.

 

Eikä kiusaamiseen siten puutu kukaan.

 

 

Politiikan myötä kokousten jälkeiset kyyneleet ja omituinen, selittämätön ahdistus jäivät pois. Elämä keveni. Elämä läheni jotain normaalimpaa, jotain terveempää.

 

Elämään palasi onni.

 

Ja nyt,

 

 

nyt tämä perheenäiti on palannut rivikuntalaiseksi seuraamaan (kolmannen) kerran oman lapsensa koulun lakkauttamisen ympärille rakentuvaa keskustelua sosiaalisessa mediassa.

 

Äkkiä tuttu ahdistus on palannut.

 

Ihminen katsoo toistensa juttuja peukuttavien kaupunginhallitusten ja lautakunnan jäsenten kommentteja facebookissa, kun kaupunkilaiset yrittävät tuoda näkemyksiään näille päättäjille esiin,

ja ihminen tajuaa:

 

se tapahtuu taas.

 

Meidät vanhemmat ohitetaan. Meitä väheksytään. Tietomme kyseenalaistetaan, vaikka ne ovat oikeita, ja toisiaan peukuttavat päättäjät peukuttavat toistensa virheellisiä, ilmeisesti huhuihin perustuvia näkemyksiä lastemme asioista, vaikka me vanhemmat tunnemme ne asiat heitä paljon paremmin.

 

He puhuvat kouluista, joissa eivät koskaan edes ole käyneet. Edes niiden nettisivuilla.

 

Me yritämme korjata näissä keskusteluissa näitä virheellisiä tietoja, ja vaikka tekisimme sen asialliseen sävyyn, vastaanotto vaikuttaa välillä melkein vihamieliseltä. Meitä jopa syytetään siitä, että yritämme lakkauttaa muiden kuin omien lastemme kouluja, vaikka asia on nimenomaan päin vastoin: yritämme tehdä järkeviä säästöesityksiä, jotka säilyttäisivät useamman kouluyhteisön sen sijaan, että niitä lyötäisiin läjään liian suuriksi yksiköiksi.

 

Miltä se meistä tuntuu?

 

Se tuntuu siltä, kuin meitä kiusattaisiin.

 

Koska meillä on väärät mielipiteet.

 

 

Oli toissapäivä. Istuin saman pöydän ääressä toisen äidin kanssa, jolla on sama tavoite kuin minulla: säilyttää omien lastemme koulu ilman, että siitä on kohtuuttomasti harmia muille.

 

Me seurasimme yhdessä siinä pöydän ääressä erästä facebook-keskustelua, ja osallistuimme siihen vuorotellen.

 

Keskustelussa oli mukana eräs kaupunginhallituksen jäsen. Hän kirjoitti keskusteluun yhden mielestämme hyvinkin järkevän kommentin, jonka sisältö tuki osaltaan omien lastemme koulun säilyttämistä.

 

Sitten se kommentti äkkiä katosi siitä keskustelusta.

 

Minä ja toinen äiti katsoimme toisiamme: näitkö sinä saman kuin minä?

 

Onneksi meitä oli siinä kaksi. Ei tarvinnut epäillä omaa järkeä.

 

Me tajusimme silloin: joku oli ilmeisesti huomauttanut tälle kaupunginhallituksen jäsenelle, että kommentti ei olekaan nyt paikallaan, koska se ei tue ilmeisesti jo etukäteen ennen asiaan perehtymistä otettua (joidenkin) yhteistä mielipidettä.

 

Kohautimme siinä sitten vain olkapäitämme, minä ja se toinen äiti.

 

Kunnes sama tapahtui parin päivän päästä uudestaan, tänään.

 

 

Meitä syytettiin eräässä keskustelussa toisen koulun lakkauttamisyrityksestä. Kun minä vastasin syytökseen ja kumosin sen, syytös äkkiä katosi kommenttiketjusta ja jätti vastaukseni omituisen irralliseksi.

 

Sinä olet vainoharhainen, voisin sanoa itselleni, niin kuin sanoin itselleni monesti kaupungintalolla aikanaan. Voisin sanoa niin nytkin, elleivät muut nyt näkisi samaa kuin minä:

 

tapahtuu jotain omituista.

 

 

Mitä on onni?

 

Se on sitä, että omituisen tuntemuksen voi jakaa.

 

Että saman pöydän ääressä tai tietokoneen näppäimistön tavoitettavissa istuu nyt koko ajan joku, joka näkee saman kuin minä.

 

Että nyt tapahtuu jotain omituista.

 

 

Kokousten jälkeiset itkut on itketty. Niitä ei enää tarvita. Politiikasta tarttui mukaan myös yksi hyvä ystävä – politiikka ei siis ollut yhtään turhaa.

 

Onni on nyt sitä, ettei omituista tuntemusta enää tarvitse itkeä yksin, tai jakaa vain yhden ihmisen kanssa. Sitä voi käsitellä yhdessä toisten, samaa asiaa ajavien vanhempien kanssa. Me voimme pudistella yhdessä päitämme tai vaihtaa viestejä, joihin puramme omaa turhautumistamme ja autamme toisiamme jaksamaan asialinjalla, vaikka kohta tekisi ehkä mieli jo lähteä vetämään jotakuta turpaan.

 

Kunpa nykyisillä, vilpittömillä poliitikoilla – jos heitä on – ja kai heitä edelleen jokunen on - olisi nyt kaupungintalolla tukenaan sellaisia ihmisiä. Auttamassa jaksamaan.

 

Epäoikeudenmukaisuutta.

 

Ja hanttiin panemista. Sitä vastaan.

 

 

Haluan lähettää terveisiä kaikille asioihin tasapuolisesti perehtyville nykyisille poliitikoille, joilla on todellinen pyrkimys saada Helsingissä aikaan vaikkapa reilu kouluverkkotarkastelu:

 

olkoon voima kanssanne.

 

Sillä tavalla, joilla meillä vanhemmillakin nyt on.

 

Meillä on onneksi toisemme.

 

 

Minulla on toisinaan tapana tanssia yhdessä kolmen tyttäreni kanssa olohuoneessa. Tämän me vedimme yhdessä vappuaattona.

 

En voinut välttyä tätä kuunnellessani ajattelemasta monia vastikään tapaamiani vanhempia, lasteni tulevan koulun äitejä ja isiä.

 

Omistan tämän kappaleen yhtenäiskoululaisten lasten vanhemmille. Kiitos että olette, se lohduttaa minua.

 

Älkää hyvät ihmiset tänään suotta siivotko vaan tanssikaa. Tanssitukea saatte tästä.