Aluksi on aamu.

 

Yöpöydälle tuotu maitokahvi on jäähtynyt. Ihminen ei ole päässyt ylös, ei unesta, on jäänyt unen pohjalle.

 

Maitokahvi täytyy laittaa mikroon.

 

 

Päiväkotiin päästään lounaalle. Lapsi itkee, ei halua päästää äidistä irti. Minun iloinen lapseni, mitä se itkee?

 

Lastentarhanopettaja ottaa minun lapseni syliin, minun ihana lastentarhanopettajani. Hän hoitaa minun lastani iltapäivään asti.

 

Iltapäivällä lapsi tulee kotiin, minun iloinen lapseni. Hän kertoo: meillä oli makaronia ja jauhelihakastiketta, siitä tuli hyvä mieli, ei itkettänyt enää.

 

Minä sanon: hyvä, lähden kokoukseen nyt. Lapsi sanoo: minulla on sinua ikävä.

 

 

Suora leikkaus eiliseen päivään. Isompi lapsi haetaan koulusta. Hän on iloinen, istuu ystävän kanssa takapenkille. Takana on ensimmäinen koulupäivä, kokonaista kaksi tuntia. Lapsi on saanut opettajan, minun tuleva ihana opettajani.

 

Silmät loistavat. Niistä loistaa helpotus: siellä olikin kivaa. Ja sitten alkaa höpinä,

 

äiti ajaa autoa, takapenkki höpisee, käy läpi ensimmäisen koulupäivän. Oma lapsi höpisee,

 

mutta äidin korviin jääkin kaikumaan oman lapsen ystävän lause.

 

Pienet kuusi-, seitsenvuotiaat vertailevat kouluruokailua päiväkodin ruokailuun – asiantuntevasti, nyt kun molemmista viimein on kokemusta. Oma lapsi sanoo ensin: olihan se kyllä aika erikoista.

 

Ystävä vastaa: niin oli. Aika erikoista.

 

Hetken on hiljaista, ja sitten ystävä jatkaa vakavana: se oli aika haastavaa.

 

Niin oli, oma lapsi sanoo, yhtä vakavana, ja jatkaa: lasia oli kyllä aika vaikea ottaa itse.

 

Niin oli, ystävä vastaa, ja jatkaa: niin ja niitä ruokailuvälineitä.

 

Hetken on ihan hiljaista.

 

 

Äiti ajaa autoa, pidättelee kyyneleitä. Korviin jää kaikumaan lause:

 

se oli aika haastavaa.

 

 

Tältä pohjalta tuhannen lapsen kouluun jatkossa sitten. Kohti uusia haasteita.

 

 

Leikkaus takaisin seuraavaan päivään, sanotaan vaikka että puolipäivä.

 

Äiti on vajonnut sosiaaliseen mediaan, huonosti monta yötä nukkunut äiti, koulukeskustelu päättäjien kanssa.

 

Äiti on juuri nähnyt lapsen ensimmäisen koulupäivän, kiinnittymisen pieneen yhteisöön, omaa lasta vastuuntuntoisesti koulun käytävällä taluttavat yksitoistavuotiaat koulukummit, kaiken jännityksen,

 

kaiken helpotuksen. Että minä pärjäänkin siellä, vaikka olen vasta kuusivuotias ja kaikkia luokkatovereitani päätä tai kahta pienempi.

 

Että minulla on nimi, ja nämä isot tytöt tietävät sen nyt, ja minulle on annettu luokasta oma pulpetti ja maailmasta oma paikka, ja kun minä lähden lounaalta takaisin päiväkotiin, isot tytöt vielä huutavat minua pihalta nimeltä autoon noustessani ja sanovat hei hei. Ja me nähdään sitten syksyllä.

 

 

Keskipäivä, sosiaalinen media. Ymmärtämättömät aikuiset, jankkaus numeroista. Äiti menettää hermonsa. Kerta kaikkiaan. Asiatekstin takaa puskee tunne.

 

Siitähän meitä nyt syytetään, tunteilusta.

 

Että meillä vanhemmilla on lapsiamme kohtaan tunteita.

 

Se on aika haastavaa. Sitten kuitenkin. Yrittää pitää asiateksti tunteettomana paskanjauhamisena,

 

koulu numeroina, puhtaasti numeroina, se paikka jossa pienellä ihmisellä on syksyllä oma paikka ja isot tytöt siellä jo odottavat, tuntevat nimeltä.

 

 

Tänään en osannut. Pysyä kokonaan asialinjalla. Se oli liian haastavaa.

 

Lapsi on vielä niin pieni.

 

En minä oikeasti osaa.

 

 

Illalla on ilta, illassa kokous ja muita äitejä. Mitä minä tekisin ilman heitä?

 

Muiden äitien jälkeen tulee yö ja onni muista äideistä ja isistä myös,

 

kokouksen jälkeen äitien ilta menee pitkälle yöhön.

 

 

Yöllä kotona nukkuu perhe. Kodin vieressä nukkuu koulu.

 

Nukkukaa rauhassa, minä valvon vielä hetken, annan itselleni anteeksi sen mitä en tänään osannut.

 

Piti olla välillä ihminen, jonkun äiti. Ja julistaa sota järjestelmää vastaan. Koska järjestelmä on aivan paska.

 

 

Huomenna jatketaan taas asialinjalla. Sodassa paskaa järjestelmää vastaan.