Useampikin lakkautettavaksi aiotun koulun vanhempi on viime päivinä törmännyt sosiaalisessa mediassa omituiseen ilmiöön.

 

Se aiheuttaa meille kaikille omituisen... tuntemuksen.

 

Alkaa tuntua siltä, ettei kaikki ole nyt ihan kunnossa.

 

Lisäksi monet meistä tuntevat jotain, minkä itse liitän suoraan omiin taannoisiin kokemuksiini politiikasta:

 

tunteen kiusatuksi tulemisesta.

 

 

Ilman sidonnaisuuksia ja ilman tarvetta lojaalisuuteen jotain tiettyä poliittista ryhmää kohtaan (enää) tästä voi nyt ehkä tässä viimein julkisesti puhua.

 

Jotenkin tästä nimittäin on äkkiä taas tullut ajankohtaista. Ja minä kun halusin vain unohtaa.

 

Kerron teille nyt tarinan.

 

 

Olipa kerran tuulesta kaupungintalolle temmattu perheenäiti. Hän yritti siellä parhaansa, yritti vaikuttaa päätöksentekoon, erityisesti lapsia koskevaan. Hän luuli kuuluvansa joukkoon, olevansa osa jotain ryhmää, jolla on yhteiset tavoitteet.

 

Sitten hän alkoi tulla kaupungintalon monista kokouksista kotiin itkien.

 

Kului kaksi vuotta. Tämä perheenäiti ei ymmärtänyt, mistä omituinen olo tuli, tai mistä kyyneleet. Hän yritti ymmärtää. Siitä ei tullut mitään.

 

Hän ymmärsi vasta, kun hänelle lähetettiin valtuustosalissa oman puheenvuoronsa aikana häntä itseään koskeva tekstiviesti, jossa päiviteltiin hänen puheenvuoroaan hyvin ikävään sävyyn.

 

Viesti oli tullut hänelle vahingossa. Sen piti mennä jollekin muulle.

 

Se tuli oman valtuustoryhmän jäseneltä.

 

 

Silloin tämä perheenäiti tajusi. Hän tajusi ruumiinsa ymmärtäneen jo pari vuotta jotain, mitä mieli ei ollut suostunut myöntämään:

 

kaupungintalolla kiusataan.

 

Heitä, joilla on väärät mielipiteet.

 

Vasta vahingossa omaan puhelimeen tullut viesti antoi tuntemukselle sanat. Ja vasta sanat antoivat mielelle mahdollisuuden tajuta kyynelten syyn.

 

Kyyneleet tulivat väheksytyksi tulemisesta. Ne tulivat ihmisen osaamisen ohittamisesta, leimaamisesta väärin perustein, silmien pyörittelystä omien puheenvuorojen aikana, kikattelusta kesken oman lauseen, lappusten vaihtamisesta kesken oman puheen.

 

Ihan kuin pienenä koulussa.

 

Politiikassa koulukiusataan. Kiusaamisen suojana toimii kokouksen luottamuksellisuus. Mitään, mitä luottamuksellisessa kokouksessa on tehty tai sanottu, ei voi kertoa eteenpäin.

 

Eikä kiusaamiseen siten puutu kukaan.

 

 

Politiikan myötä kokousten jälkeiset kyyneleet ja omituinen, selittämätön ahdistus jäivät pois. Elämä keveni. Elämä läheni jotain normaalimpaa, jotain terveempää.

 

Elämään palasi onni.

 

Ja nyt,

 

 

nyt tämä perheenäiti on palannut rivikuntalaiseksi seuraamaan (kolmannen) kerran oman lapsensa koulun lakkauttamisen ympärille rakentuvaa keskustelua sosiaalisessa mediassa.

 

Äkkiä tuttu ahdistus on palannut.

 

Ihminen katsoo toistensa juttuja peukuttavien kaupunginhallitusten ja lautakunnan jäsenten kommentteja facebookissa, kun kaupunkilaiset yrittävät tuoda näkemyksiään näille päättäjille esiin,

ja ihminen tajuaa:

 

se tapahtuu taas.

 

Meidät vanhemmat ohitetaan. Meitä väheksytään. Tietomme kyseenalaistetaan, vaikka ne ovat oikeita, ja toisiaan peukuttavat päättäjät peukuttavat toistensa virheellisiä, ilmeisesti huhuihin perustuvia näkemyksiä lastemme asioista, vaikka me vanhemmat tunnemme ne asiat heitä paljon paremmin.

 

He puhuvat kouluista, joissa eivät koskaan edes ole käyneet. Edes niiden nettisivuilla.

 

Me yritämme korjata näissä keskusteluissa näitä virheellisiä tietoja, ja vaikka tekisimme sen asialliseen sävyyn, vastaanotto vaikuttaa välillä melkein vihamieliseltä. Meitä jopa syytetään siitä, että yritämme lakkauttaa muiden kuin omien lastemme kouluja, vaikka asia on nimenomaan päin vastoin: yritämme tehdä järkeviä säästöesityksiä, jotka säilyttäisivät useamman kouluyhteisön sen sijaan, että niitä lyötäisiin läjään liian suuriksi yksiköiksi.

 

Miltä se meistä tuntuu?

 

Se tuntuu siltä, kuin meitä kiusattaisiin.

 

Koska meillä on väärät mielipiteet.

 

 

Oli toissapäivä. Istuin saman pöydän ääressä toisen äidin kanssa, jolla on sama tavoite kuin minulla: säilyttää omien lastemme koulu ilman, että siitä on kohtuuttomasti harmia muille.

 

Me seurasimme yhdessä siinä pöydän ääressä erästä facebook-keskustelua, ja osallistuimme siihen vuorotellen.

 

Keskustelussa oli mukana eräs kaupunginhallituksen jäsen. Hän kirjoitti keskusteluun yhden mielestämme hyvinkin järkevän kommentin, jonka sisältö tuki osaltaan omien lastemme koulun säilyttämistä.

 

Sitten se kommentti äkkiä katosi siitä keskustelusta.

 

Minä ja toinen äiti katsoimme toisiamme: näitkö sinä saman kuin minä?

 

Onneksi meitä oli siinä kaksi. Ei tarvinnut epäillä omaa järkeä.

 

Me tajusimme silloin: joku oli ilmeisesti huomauttanut tälle kaupunginhallituksen jäsenelle, että kommentti ei olekaan nyt paikallaan, koska se ei tue ilmeisesti jo etukäteen ennen asiaan perehtymistä otettua (joidenkin) yhteistä mielipidettä.

 

Kohautimme siinä sitten vain olkapäitämme, minä ja se toinen äiti.

 

Kunnes sama tapahtui parin päivän päästä uudestaan, tänään.

 

 

Meitä syytettiin eräässä keskustelussa toisen koulun lakkauttamisyrityksestä. Kun minä vastasin syytökseen ja kumosin sen, syytös äkkiä katosi kommenttiketjusta ja jätti vastaukseni omituisen irralliseksi.

 

Sinä olet vainoharhainen, voisin sanoa itselleni, niin kuin sanoin itselleni monesti kaupungintalolla aikanaan. Voisin sanoa niin nytkin, elleivät muut nyt näkisi samaa kuin minä:

 

tapahtuu jotain omituista.

 

 

Mitä on onni?

 

Se on sitä, että omituisen tuntemuksen voi jakaa.

 

Että saman pöydän ääressä tai tietokoneen näppäimistön tavoitettavissa istuu nyt koko ajan joku, joka näkee saman kuin minä.

 

Että nyt tapahtuu jotain omituista.

 

 

Kokousten jälkeiset itkut on itketty. Niitä ei enää tarvita. Politiikasta tarttui mukaan myös yksi hyvä ystävä – politiikka ei siis ollut yhtään turhaa.

 

Onni on nyt sitä, ettei omituista tuntemusta enää tarvitse itkeä yksin, tai jakaa vain yhden ihmisen kanssa. Sitä voi käsitellä yhdessä toisten, samaa asiaa ajavien vanhempien kanssa. Me voimme pudistella yhdessä päitämme tai vaihtaa viestejä, joihin puramme omaa turhautumistamme ja autamme toisiamme jaksamaan asialinjalla, vaikka kohta tekisi ehkä mieli jo lähteä vetämään jotakuta turpaan.

 

Kunpa nykyisillä, vilpittömillä poliitikoilla – jos heitä on – ja kai heitä edelleen jokunen on - olisi nyt kaupungintalolla tukenaan sellaisia ihmisiä. Auttamassa jaksamaan.

 

Epäoikeudenmukaisuutta.

 

Ja hanttiin panemista. Sitä vastaan.

 

 

Haluan lähettää terveisiä kaikille asioihin tasapuolisesti perehtyville nykyisille poliitikoille, joilla on todellinen pyrkimys saada Helsingissä aikaan vaikkapa reilu kouluverkkotarkastelu:

 

olkoon voima kanssanne.

 

Sillä tavalla, joilla meillä vanhemmillakin nyt on.

 

Meillä on onneksi toisemme.

 

 

Minulla on toisinaan tapana tanssia yhdessä kolmen tyttäreni kanssa olohuoneessa. Tämän me vedimme yhdessä vappuaattona.

 

En voinut välttyä tätä kuunnellessani ajattelemasta monia vastikään tapaamiani vanhempia, lasteni tulevan koulun äitejä ja isiä.

 

Omistan tämän kappaleen yhtenäiskoululaisten lasten vanhemmille. Kiitos että olette, se lohduttaa minua.

 

Älkää hyvät ihmiset tänään suotta siivotko vaan tanssikaa. Tanssitukea saatte tästä.