Kirjeenvaihto on kiva harrastus. Se voi myös avartaa omia näkemyksiä.

Näin on pakko uskoa.

Lupaankin uskoa kaiken, mitä minulle vastataan. Pakkohan minun on.

Lisäksi lupaan olla tyytyväinen saamiini vastauksiin siinä tapauksessa, että ne tyydyttävät.

 

 

 

 

Demokraattisesti vapailla vaaleilla tehtäväänsä valittu kaupunginvaltuutettu Virkkunen haluaa nyt, keskellä tammikuun syvintä yötä, kertoa teille, kuka ikinä tunnettekaan tänä yönä olevanne, että apulaiskaupunginjohtaja Haatainen vastasi hänelle sähköpostitse lähetettyyn kysymykseen hyvin ripeästi, mistä hänelle kiitos (ks. edellinen kirjoitus).

Koska kyseessä ei ole julkinen kirjeenvaihto, vastaus ei kuulu tähän. Uskon kuitenkin, ettei apulaiskaupunginjohtaja varmaankaan pahastu siitä, jos kuitenkin mainitsen tässä hänen tarkentaneen vastauksessaan, että kaupungin taidemuseon henkilökunnan kanssa ollaan aloittamassa yhteistoimintamenettely. Sillä se lienee julkista tietoa joka tapauksessa.

Okei, hyvä tietää. Mikä yhteistoimintamenettely muuten on?

Muistatteko miten elettin elämää ilman googlaamista? Minä en. Olen niin vanha jo, näppäimistö vie, minä vain katson, en edes vikise enää.

 ”Laki työnantajan ja henkilöstön välisestä yhteistoiminnasta kunnissa 13.4.2007/449

 

 

 

 

Demokraattisesti vapailla vaaleilla tehtäväänsä valittu kaupunginvaltuutettu esitti äsken Helsingin sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataiselle sähköpostitse kysymyksen.

 

 

 

 

 

 

Vastausta odotellessa haluan muistuttaa, ketä hyvänsä, että demokraattisesti vapailla vaaleilla valittuja kaupunginvaltuutettuja ei ehkä kannattaisi ärsyttää.

 

Jotkut heistä kun ovat niin kamalan herkkiä. Mm. sen suhteen, toteutuuko Helsingin kaupungissa vapaa demokratia.

 

Tämän luulisi jo kohta kiinnostavan muitakin kuin kamalan herkkiä kaupunginvaltuutettuja. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

No niin.

 

Että siis: no niin.

 

 

Näin ajattelin, kun pahnanpohjimmainen vaappui kisu kainalossaan päiväkotiin yhdessä päällikön kanssa. ”Mä meen päiväkotiin”, hän tiedotti sinne vaappuessaan.

 

No niin. Sillä aikaa kun pahnanpohjimmainen on opetellut olemaan ja päällikkö jatkanut osaamista, tytär hankkinut tukun uusia harrastuksia ja esikoinen oman kodin, minä olen tutustunut Guggenheim-säätiön ohjaamaan, Helsingin kaupungin osittain maksamaan selvitykseen uuden museon perustamisesta Helsinkiin – sen lisäksi että olen yrittänyt seurata siihen liittyvää keskustelua.

 

Ohessa mietiskelen sitä, miksi Helsingin kaupunki tilasi tämän selvityksen vain englannin kielellä, ja sen, miksi sen selvityksen tekemisestä laadittuun sopimukseen kirjattiin vuosi sitten lause, jonka mukaan

 

”Sopijapuolet toteavat, ettei Guggenheimin valvonta- ja johtamistoimivalta ulotu Helsingin kaupungin luottamushenkilöiden käymään keskusteluun”.

 

Hyvä. Keskustelen siis tässä nyt vapaasti itseni kanssa, kiitos vain.

 

 

 

Ote Helsingin kaupunginhallituksen esitylistan lisälistalta 2, joka on päivätty tasan vuosi sitten, 17.1.2011:

 

 

”Kaupungin ja Solomon R. Guggenheim -
säätiön välisissä keskusteluissa molemmat osapuolet ovat ilmaisseet
kiinnostuksensa Guggenheim - museon perustamisesta Helsinkiin.
Keskusteluissa tavoitteeksi on asetettu ainutlaatuisen ja
toimintakonseptiltaan innovatiivisen kansainvälisen museon
kehittäminen.”

 

Kyllähän minä tämän vuosi sitten luin. En vain silloin vielä tiennyt, kuka on tämä tekstissä mainittu Helsinki. Sittemmin asiaan on saatu hiukan valoa, mistä lisää tuonnempana.

 

Esityslistalla lukee edelleen:

 

”Nyt käsiteltävänä oleva sopimus koskee selvityksen tekemistä
Helsinkiin sijoittuvan Guggenheim -museon
perustamismahdollisuuksista ja samalla Helsingin kaupungin
taidemuseon toiminta- ja hallintomallin kehittämisestä.”

 

Okei, okei. Mutta – tähän kohtaan tulee mutta:

 

”Selvityksen toteuttaa Solomon R. Guggenheim -säätiö, jolla on useiden
vuosien kokemus vastaavien selvitysten tekemisestä eri puolilla
maailmaa. Säätiö johtaa ja ohjaa selvitystyötä. Kaupunki osallistuu
selvityksen tekemiseen. Selvitystyössä käytetään myös ulkopuolisia
asiantuntijoita.”

 

 

Vai niin. Ja mikä mutta tähän siis liittyy?

 

Tutkitaanpa pikkuisen tarkemmin. Itse sopimukseen selvityksen tekemisestä on kirjattu seuraavaa – tämäkin siis sopimustekstiä vuoden takaa:

 

”Guggenheim ohjaa ja valvoo selvitystä. Guggenheim valitsee tarpeelliseksi katsomansa asiantuntijat ja konsultit (”konsultit”), tekee konsulttien kanssa sopimukset sekä valvoo näiden työtä.”

 

Ahaa. Helsingin kaupungin taidemuseon toiminta- ja hallintomallin kehittämistä siis ohjaa ja valvoo yksityinen säätiö Yhdysvalloista?

 

Tässä kohtaa ihminen voisi pysähtyä, ajatella kokonaisen sanan ja kysyä sen sitten ääneen:

 

miksi?

 

 

Helsingin kaupungin nettisivuilta nimittäin voi lukea seuraavaa:

 

 

”Johtosäännön mukaisesti Helsingin taidemuseon johtokunta ja sen alainen Helsingin taidemuseo vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta ja taidemuseotoiminnasta sekä muista niille määrätyistä tehtävistä hyväksyttyjen tavoitteiden mukaisesti.”

 

 

Hyvä. Helsingin kaupungin taidemuseo siis toimii taidemuseon johtokunnan alaisuudessa. Koska Helsingin taidemuseon johtokunta, joka koostuu helsinkiläisistä luottamushenkilöistä, on siirretty Yhdysvaltoihin?

 

Kuka siirsi Helsingin taidemuseon tulevaisuutta koskevien suunnitelmien tekemisen kaupungin ulkopuoliselle yksityiselle säätiölle?

 

 

Viikko sitten, tiistaina 10.1.2012 Finlandia-talossa julkistettu Guggenheim-selvitys, jota Helsinki ei suotta kääntänyt asukkaidensa ja luottamushenkilöidensä luettavaksi suomen (tai ruotsin) kielellä, sisältää sivulla 171 seuraavat lauseet:

 

 

” It seems advisable that the Helsinki Art Museum's collecting and public art functions are developed under the auspices of a division dedicated for this purpose (such a division or unit could function as part of one of the city's existing departments in a manner to be determined by the city on Helsinki). The exhibition and education functions of the Helsinki Art Museum would be developed as part of the operation and mission of the new Guggenheim Helsinki museum.”

 

It seems advisable, vaikuttaa suositeltavalta. Tämä kohta on Helsingin kaupungin nettisivuilla, ystävällistä kyllä, käännetty seuraavasti, vaikkakaan ei aivan sanatarkasti:

 

”Selvityksessä suositellaan, että uusi museo ottaisi hoitaakseen osan Helsingin taidemuseon nykyisistä tehtävistä. Taidemuseon kokoelmatoimintaa ja julkisen taiteen tehtäviä kehittäisi jokin toinen kaupungin hallintokunta, jonka tehtäväksi se annettaisiin. Taidemuseon nykyisiä näyttely- ja taidekasvatustehtäviä taas kehitettäisiin osana uuden Guggenheim-museon toimintaa ja missiota.”

 

 

Vai niin.

 

Tässä kohtaa rivivaltuutettu Virkkunen esittää kysymyksen:

 

eikö Helsingin kaupunki päätäkään oman taidemuseonsa toiminnasta ja tulevaisuudesta itse?

 

Ei. Sillä valtuustoon 15.2.2012 käsiteltäväksi tuleva Guggenheim-hankkeeseen osallistumisesta päättäminen päättää sen meidän puolestamme.

 

Tässä kohtaa minua kiinnostaakin, kuinka moni helsinkiläinen valtuutettu on kiinnostunut siitä tosiasiasta, että Helsingin kaupungin taidemuseon tulevaisuus tulee käytännön yksityiskohtineen luottamushenkilöiden päätettäväksi vasta, kun Guggenheim-päätös on tehty. Silloin siis, kun päätös Guggenheim-hankkeeseen mukaan lähtemisestä on jo tehty sellaisen selvityksen pohjalta, jossa säätiö suosittaa Helsingin taidemuseon näyttely- ja taidekasvatustoiminnan siirtämistä osaksi itseään ja omaa museotaan.

 

Suokaa nyt anteeksi tämä järjen käyttöni: tässä ei ole järjen hiventä.

 

Minä en hyväksy tätä päätöksentekojärjestystä, sori vaan.

 

 

Helsingin kaupungin taidemuseon 1.1.1998 voimaan tulleessa johtosäännössä todetaan seuraavaa:

 

 

 

”Johtokunnan ja viraston esitykset ja lausunnot kaupungin ulkopuolisille on toimitettava kaupunginhallituksen välityksellä, jollei tätä asian vähäisen periaatteellisen tai taloudellisen merkityksen johdosta ole pidettävä tarpeettomana tai ellei ole toisin määrätty.”

 

 

Päätöstä, joka käytännössä lakkauttaisi suuren osan Helsingin taidemuseota, tuskin voi hyvällä tai edes pahalla tahdolla pitää periaatteelliselta merkitykseltään vähäisenä. Sen taloudellinenkaan merkitys olisi kaikkea muuta kuin vähäinen. Guggenheim-säätiötä varmaankin kuitenkin voi pitää kaupungin ulkopuolisena, joten,

 

varmaankin Taidemuseon johtokunnalla on jokin näkemys, ehkä esityskin, tai ainakin lausunto jossain kaupunginhallitukselle tästä Guggenheim-selvityksestä ja sen suositeltavalta vaikuttavista muutoksista taidemuseon toimintaan?

 

Varmaankin, tietenkin?

 

Enää herää kysymys että missä. Kun se selvityshän julkistettiin vasta viikko sitten, ja taidemuseon johtokuntahan kokoontuu seuraavan kerran vasta 24.1.2012 - toisin sanoen kuusi päivää ennen kuin kaupunginhallituksen on määrä käsitellä Guggenheim-selvitystä, ja kolme viikkoa ja yhden päivän ennen kuin valtuuston on siitä kaupunginhallituksen evästämänä määrä päättää.

 

Että varmaankin taidemuseon johtokunnalta on tällaista lausuntoa sentään pyydetty? Ja varmaankin sitä lausuntoa on pyydetty myös kaupunginmuseolta, jonka sijoituspaikaksi taidemuseon kokoelmatoimintaa Finlandia-talon seminaarissa suullisesti apulaiskaupunginjohtaja Haataisen suulla väläytettiin?

 

Tätä minä kysyin tänään sähköpostitse Helsingin kaupunginjohtajalta, joka ei vielä ole kysymykseeni vastannut.

 

Ehkä hän vastaa ihan pian, jahka kiireiltään ehtii.

 

 

Odotellessani ohjaan teidät lukemaan ensin Guggenheim-selvityksen tekemisestä vuosi sitten tehdyn sopimuksen, ja sen lisäksi itse selvityksen. Pitkiä, kyllä, mutta jos ei niitä lue, ei niitä voi edes yrittää ymmärtää.

 

Jos teille jotain näistä selviää, olen iloinen. Ensimmäisestä ainakin selviää, kuka vie, kenelle on varattu mahdollisuudet vikistä ja kuka maksaa. Jälkimmäisestä selviää samankaltaisia seikkoja. Kaupungin taidemuseon kohtalo niistä ei selviä, eikä se, millä valtuutuksella Helsinki, kuka ikinä hän onkin, on siirtämässä kaupungin kuvataidepolitiikasta vastaamista itseltään pois, ja vieläpä tekemällä sen siten, ettei varsinaisesti tee sitä, ennen kuin se on tehty, minkä jälkeen se on pakko tehdä koska jotakinhan sitä sitten kai on tehtävä, kun Guggenheim on rantautunut Katajanokalle, ja se mitä silloin on tehtävissä on todeta, että ei meillä taida enää ollakaan kaupungissa omaa taidemuseota, jonka kuvataidepolitiikasta päättäisimme itse, oho.

 

 

Kuka on Helsinki?

 

Onko hän mahdollisesti se innokas, Helsingin kaupungin palveluksessa työskentelevä kaveri, joka luonnehti viikko sitten Finlandia-talolla tulevaa Guggenheim Helsinki -museota ”visuaalisen koulutusjärjestelmän kansainväliseksi ulokkeeksi” ja jonka mukaan ”globalisaatio on ihmisen kasvaneen liikkumisnopeuden ja tiedonvälityksen nopeuden funktio”? Hän, jonka mukaan ”tulevaisuuden museon keskiössä on osaaminen, oppiminen, vuorovaikutteisuus, luova ajattelu ja luovan työn viljely”?

 

Vai voisiko Helsinki sittenkin olla joku tai jokin, joka viljelee, tai jossa viljellään, jotain, totanoin, tolkkua?

 

Helsingin kaupunginvaltuutetut tavoittaa sähköpostiosoitteista etunimi.sukunimi(ÄT)valtuusto.hel.fi Kuulemma, vaikka kuulemma käytännössä aina ei.

 

Ehkä kannattaisi kokeilla kuitenkin, ja kysäistä joiltain heistä, jos ei nyt sentään sitä, kuka on Helsinki, niin kumminkin ehkä sitä, kuka Helsingissä oikeastaan päättää?

 

 

 

 

 

 

Joskus jotkut äidit valvovat koko yön.

Heillä ei ole siihen mitään syytä, vain kaikki.

Heillä on ehkä lapsia ulkomailla ilman merkittävää tarvetta palata, lapsia jalka oven välissä muuttamassa kotoa, lapsia jotka haluavat vaihtaa itse vaippansa, opetella lukemaan. Opetella olemaan: isoja. Heillä on isoja lapsia, ja pieniä, isoja pieniä. Silloin ei aina voi nukkua.

Joskus jotkut äidit valvovat koko yön ja muistelevat

aikoja, joina eivät olleet äitejä tai

(jos ei niitä kauheasti ehtinyt olla niin ainakin)

aikoja, joina eivät olleet enimmäkseen vain äitejä.

Pahnanpohjimmainen sanoi perheenäidille jouluaatonaattona K-kaupan puolitoistatuntisessa kassajonossa saippuapaketti kädessään selvällä suomen kielellä:

”Tätä saippuaa ei kannata syödä. Siitä voi tulla tosi paha pipi.”

Viikkoa aiemmin hän oli pääsyt kotiin Lastenklinikalta sairastettuaan siellä keuhkokuumeen.

Perheenäiti valvoi silloin öitä Lastenklinikan lattialla ja ajatteli äitien töitä.

Ne vituttivat häntä, kaikki ne äitien pakolliset urheudet. Kaikki mikä pitää jaksaa, kuolleiden lasten haamut sairaalan käytävillä, huolet elävistä. Koska ne loppuvat?

Kymmenen päivän kuluttua pahnanpohjimmainen menee päiväkotiin.

Se on pian takana, kaikkien lasten pienuus. Vain oma jää jäljelle,

joinain hiljaisina hitaina päivinä, joina tehdään töitä,

opetellaan olemaan,

muistellaan,

kaikkea sitä mikä tuli hoidettua huonosti, vuosien kotiäitiys, sotkua, rähinää, väliin jääneitä lounaita, sadepäiviä sisällä, aurinkopäiviä sisällä,

liian monia päiviä sisällä ilman sitä reipasta, tomeraa ihmistä, joka olisi hoitanut kaikki lapsensa moitteettomasti ja hyvin, aina kaiken huomioiden, itsensä unohtaen,

meillä oli vain minä, unohdin huomioida kaiken ja kyllä, unohdin itseni.

Loppuelämäni aion käyttää toipumiseen. Aion tehdä töitä, opetella olemaan, muistella ja

antaa kaiken anteeksi. Itselleni.

Sattuuhan tuota. Ihan kaikkea. Ainakin meille.

Kai ne kaikki lapset olisivat joka tapauksessa kasvaneet isoiksi, vaikka olisinkin hoitanut heidät hyvin. Tämä lohduttaa kyllä, koska sen on pakko.

Perheenäiti toivottaa kaikille entisille lukijoilleen kaikkea hyvää ja ensi vuotta ensi tilassa. Sen on pakko olla merkittävästi parempi kuin yksikään tähän asti nähdyistä, koska raskaampi se ainakaan ei voi olla. Trust me.

 

 

 

 

 

 

 

 

Hernekeitto räjähtää mikroon, sukkalaatikko lattialle, legot rusinat ruoantähteet, kaikkialle, keskellä kaikkea virnistää pikkuväki, seisoo jossain hyllyn päällä ilman housuja, ilman vaippoja, nostaa kädet ilmaan, huutaa yhteen ääneen:

gimi fai!

Sitten jonnekin jotkut pisut, jotkut kakat, joka paikkaan joku leikki, kaikkialle riita.

Perheenäidin kyky olla kotiäiti on kadonnut. Ei palaa se enää, en ota takaisin. Aikansa kutakin ja tätä, erityisesti tätä, jo jokunen vuosi liikaa.

Helsingin kaupungin päivähoitojono. Pahnanpohjimmainen keikkuu siinä, huutelee:

gimi fai! Isi, kohta, tulee, öh öh, isi, kohta, tulee, pufu, hali, antaa minä. Gimi fai!

Perheenäiti vastaa: joo.

Turhautumisen paras kohta on hetki sen jälkeen, pahimman piikin jälkeen, kun tajuaa että ei tästä enää mitään tule, ei tätä ihminen jaksa. Se on paras. Siinä kohtaa ihminen avaa ikkunan, tuntee tuulen, muistaa pari asiaa, muun antaa olla.

Elämästä voi valita. Ei kaikkea, mutta osan. Että mihin tästä seuraavaksi.

Ihan mihin vain. Se on valinta, samoin kuin se ettei mihinkään enää ikinä muka. Helsingin kaupungin päivähoitojono, ole hyvä ja vedä. Olis jo muutakin tekemistä kuin katsella kuinka

hernekeitto räjähtää mikroon, sukkalaatikko lattialle, legot rusinat ruoantähteet ja minä joka päivä.

 

 

 

 

 

 

 

Syksyn ensimmäinen kaupunginvaltuuston kokous.

Uusi sähköinen kokousjärjestelmä. Sori mutta se on, ainakin näin ensi alkuun, vitsi. Se heitti monta valtuutettua ulos järjestelmästä kesken kokouksen, ja minun koneessanihan esityslistoja ei oikeastaan voi lukea. Paitsi netistä. Uusi viiden miljoonan euron kokousjärjestelmä ja vain siksi, että valtuutetut, jotka haluavat säilyttää järkensä, lukevat esityslistat netistä.

No ei siitä sen enempää, tällä kertaa. Toisella kertaa enemmän, toisessa elämässä ehkä. Valtuustosalissa oli vaihtunut myös näköjään istumajärjestys.

Valtuutettu Virkkusta oli siirretty metrin verran vasemmalle, puheenjohtajasta päin katsottuna.

En pane lainkaan pahakseni, ja loput rivien välistä, olkaa hyvät.

Oli meillä siellä muutakin. Käsittelimme mm. ihmisten elämiä, välillisesti ainakin. Parista asiasta tuli pari asiaa, ensimmäinen sopimuskoulujen kanssa tehtyjen sopimusten uudistamisesta:

Että semmoista meillä tänään. Äänestyksessä kaupunginhallituksen pohjaesitys voitti, jäin vähemmistöön. Enemmistö päättää, niinpä siirryttiin seuraavaan asiaan, Ala-Malmin peruskoulun lakkauttamiseen ja Nurkkatien ala-asteen ja Puistolan ala-asteen hallinnolliseen yhdistämiseen:

Tässä olivat perusteluni kannattaa Ala-Malmin peruskoulun lakkauttamista. Pyydän tässä, pahasti myöhässä, anteeksi kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka lähestyivät minua aiheesta sähköpostitse viime keväänä, ja joille en koskaan ehtinyt vastata.

Olisi pitänyt ehtiä. En vain ehtinyt. Minulla ei ollut voimia silloin kun oli aikaa, eikä aikaakaan kovin usein.

Huono syy, mutta tosi.

Syksy on tullut.

Ei tämä hassumpi ole. Ei tämän hassumpi. Väsyttävä, turhauttava,

ja toisinaan myös jotain muuta ehkä.

Se jää nähtäväksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

Perheenäiti rämpii. Sen kauniimpi nimitys on arki, sanoista rumin.

Pahnanpohjimmainen rakentaa palikoista torneja, sanoista lauseita. Perheenäiti puree hammasta ja yrittää pidätellä loitolla lempeää, kärttyistä, pelottavaa petoa, pahaa suustaan,

sitä jolta menee hermot, kaupungin sähköiseen kokoustamiseen, perheeseen ja omaan pienuuteen, sitä joka päästää lautakunnan kokouksessa suustaan epäoikeudenmukaisuuden edessä epäasiallisen voimasanan ja jättää pöytäkirjaan pari eriävää mielipidettä siitä, ettei ihmisten oikaisuvaatimuksia lainkaan käsitellä jos ne saapuvat kaupungin kirjaamoon päivän myöhässä.

Se peto on turha. Myöhässä saapuneen oikaisuvaatimuksen käsitteleminen olisi hallintolain vastaista. Ei niin saa tehdä. Se peto on ihan turha ja silti,

minä pidän siitä. Se on alkanut nostaa päätään, kurkkia olkani takaa, kun kaupunki vituttaa. Oliko meidän koneistomme ihmisiä varten vai toisin päin, kuka muistaa,
muistaako kukaan enää?

Se tulee minun kanssani lautakunnan kokoukseen mukaan tänäänkin, istuu reppuselässäni. Se on poikanen vielä, sitä pitää ymmärtää. Minä juotan sille liikaa kahvia ja toivon, että se pysyisi tänään hiljaa,

vaikka en.

 

 

 

 

 

Perheenäiti istuu keittiössä.

 

Hän on tehnyt päätöksiä ja elämänvalintoja, väsynyt loppuun kesken loman, istunut pellon laidalla ja parantunut. Kiireestä. Elämänvalinnat jäivät kesken, ei joka päivä koko ajan jaksa valita.

 

Nyt ollaan taas kaupungissa silti.

 

Jotkut ihmiset sanovat: minä rakastan Helsinkiä. Minä en enää osaa.

 

 

Perheenäiti kävi tänään kaupassa.

 

Se ei ollut kivaa. Kauppa oli liian iso, siellä oli liikaa ihmisiä, liikaa lapsia. Lapset itkivät, lapset huusivat. Perheenäidin teki mieli sanoa: olkaa lapset kerrankin hiljaa, kun minä olen kerrankin kaupassa ilman omiani jotka kerrankin eivät täällä huuda vaikka ovat huutaneet kerran jos toisenkin ja huutavat ensi kerrallakin, todennäköisesti stereona ja ihan helvetin kovaa.

 

Kassalla perheenäiti mietti, miksi kaupassa käyminen ei kesällä ollut yhtään niin kauheaa. Kyllä kai niissä kaupoissa huusivat lapset kesälläkin, vai -

 

huusivatko?

 

Perheenäiti kävi kesällä kaupassa vain pienessä kaupungissa tai sen vielä pienemmässä naapurikunnassa. Miksi niissä kaupoissa ei huudettu? Miksi niissä ei huudettu ja ennen kaikkea - miksi niissä ei tarvinnut koskaan jonottaa?

 

Mitä perheenäiti muistaa tästä kesästä, vanhana? Takkuisen, likaisen, valkotukkaisen pikkuväen punaisen talon pihalta poimimassa marjoja suoraan suuhun kauniin kultatukkaisen isosiskonsa kanssa? Voi olla. Ja hiljaisen kuutamon ehkä, tähdet saunan yllä, itsekseen vääjäämättömästi, käskemättä kasvavat kukat, kesken jääneet askareet? Ennätyksellisen laajat kärpästen herätyskokoukset kuistilla ehkä? Voi olla, tai sitten vain

 

liudan tyhjiä, viileitä ruokakauppoja, joiden käytävillä sekoili kaksi pientä ihmistä ilman kenkiä, päällikkö ja pahnanpohjimmainen maailman marketeissa, ilman kiirettä, tutkimassa alahyllyjen tarjontaa, tiputtelemassa lasipurkkeja pitkin käytäviä ja noukkimassa sitten lattialta suuhunsa niiden sisällön, hymyilevät kauppojen työntekijät, aina hymy, ei koskaan kiirettä,

 

vastaantulevien autojen kuskien tervehdykseen nouseva käsi, vaikkei edes tunnettaisi, voihan sitä samalla tiellä silti tervehtiä ja

 

ehkä perheenäiti muistaa myös tämänkesäisen ruuhkan, kolme autoa punaisissa valoissa peräkkäin.

 

 

Vietin kesäni tahdissa, joka sopii ihmiselle. Sitten tulin kotiin Helsinkiin.

 

Synnyinkaupunkiini, jossa minusta on hyvää vauhtia kasvamassa paljasjalkainen ulkokuntalainen. Olen kasvamassa ulos omasta kaupungistani. En tunne sitä enää enkä tykkää käyttää kenkiä. En ole koskaan tykännyt.

Pian postiluukusta tipahtaa esityslistoja. Minä nostan ne eteisen lattialta, istun sohvalle, tuijotan niitä, ja vaikka ymmärränkin joskus, mitä niissä lukee, en aina ymmärrä miksi, enkä sitä, keitä varten ne oikein on kirjoitettu.

 

 

Oho onpas aika paljon hilloa, kultatukkainen tytär sanoi avatessaan jääkaapin. Minä sanoin että niin, ja ne kaikki purkit,

 

yöllä hiljaa jääkaapin viileässä pimeydessä, miksi ne tuntuvat viisaimmalta asialta, jonka olen koko tänä väsyttävänä vuonna tehnyt, pienessä hiljaisessa keittiössä pellon laidassa ilman mitään viikonpäivää, ilman kelloa. Kiva kun sinä teit mamma tätä hyvää hilloa, päällikkö sanoi ja söi sitä jogurttinsa kera kolme lautasellista ja minä sanoin että

niin.

 

 

 

 

 

 

 

Viimeiset voimat ja niillä kauppaan.

Jotenkin se siellä kukkahyllyn edessä taas yllätti, vanha tuttu kuvio, tämähän on perinnettä jo, miten ne voikin unohtaa, lähihistorian uusinnat.

Kukkahyllyn edessä perheenäiti miettii, montako päiväkodin opea omalla lapsella oikeastaan on, ja tajuaa, ettei oikeastaan tiedä. Hän tietää vain että nyt, viimeisenä päivänä ennen kesälomaa, opeille viedään kukkia.

Perheenäiti lamaantuu. Kuinka monta kukkaa?

Hän seisoo siinä pitkään. Hän ajattelee eilen opetuslautakunnassa lakkauttamaansa koulua, sen opettajien turhautuneita katseita ja niitä vanhempien sähköposteja, joihin hän ei koskaan ehtinyt vastata vaikka halusi, suunnitteli ja päätti niin tehdä, lupasi itselleen öisin. Hän ajattelee eilen opetuslautakunnassa vielä muutamaksi vuodeksi säilytettäväksi esittämäänsä koulua ja keskustelua, jota sen säilyttämisestä käytiin, ja sitä, kuinka hän oli sen keskustelun kuluessa vähällä menettää malttinsa ja jättää suitsimatta sanansa, jotka hän kumminkin suitsi. Hän ajattelee sitä mitä hän silloin siinä kokouksessa poliittisesta päätöksenteosta ajatteli.

Ne eivät olleet kauniita ajatuksia. Eikä niitä saa sanoa ääneen. Mikä on ihan hemmetin hankalaa, ja osasyy siihen että tämä blogi on hiljentynyt. Ja kun sitten lukee aamulla hesarin ja löytää sieltä jotain ihan muuta kuin miten asiat oikeasti ovat - nimiä myöten - voi herranen aika sentään, en jaksa edes yrittää selventää tätä tämän enempää, muuten kuin sanomalla että laiska toimittajantyö on melkein yhtä vaarallista kuin laiska poliitikontyö, joka on melkein yhtä vaarallista kuin laiska virkamiestyö, ja jos törmää vuorokauden sisään näihin kaikkiin asioissa, jotka eivät ole aivan pieniä, ainakaan joidenkin pienten ihmisten näkökulmasta -

(takaisin kaupan kukkahyllylle, jonka edessä)

perheenäiti tuijottaa Pirkka-merkkisiä auringonkukkia ja ajattelee, että eikös me juuri viime juhannuksen alla etsitty itsellemme uutta punaista autoa kun vanha ei enää jarruttanut ja jos, niin miksi me tämänkin juhannuksen alla teemme ihan täsmälleen samaa, ja perheenäiti ajattelee kaikkia perintätoimistoja jotka ovat nykyään niin valtavan ystävällisiä, että jos asiakas ei jaksa niihin enää itse soittaa, hänelle päin soitetaan sitten, ja perheenäiti ajattelee sitä kaikkea tärkeää mikä on jäänyt tekemättä eikä enää muista, mitä se on,

ja perheenäiti miettii, miksi hänen muistinsa on alkanut kangerrella, miksi hän on alkanut menettää numeroita ja nimiä, ihmisten, paikkojen, asioiden nimiä ja kukkienkin, hänhän muisti ennen aivan kaiken, miksi sen kaiken paikalla on ajatuksessa nykyään tyhjä kohta, tyhjyyttään ammottava,

ja perheenäiti miettii, miksi tänään on pitänyt aamulla huutaa niin paljon ja miksi lapsi ei enää nykyään ehdi päiväkotiin edes lounaalle, vaikka sinne sentään vielä viime viikolla ehdittiin, ja miten voi olla mahdollista että tänään me myöhästymme jo välipalaltakin mukanamme epälukuinen määrä Pirkka-merkkisiä auringonkukkia,

ja perheenäiti miettii, miltä mahtaa näyttää se hauta, jossa lepää se lapsi, joka olisi muutaman päivän päästä täyttänyt viisi vuotta, ja perheenäiti tajuaa, ettei hän tiedä, koska hän ei enää pysty siellä käymään, vaikka pystyi aluksi,

ja perheenäiti ymmärtää.

Pirkka-merkkiset auringonkukat auttavat asiaa: minua väsyttää.

Tekisi mieli jättää kaikki. Kaikki ne typerät poliittiset keskustelut, joihin olen ottanut osaa, kaikki se vieraantuneisuus, jota olen sivusta seurannut ja yrittänyt kommentoida aivan turhaan, kaikki se hyvää tarkoittava täydellisesti metsään menevä tumpulointi, jota voidaan tarvittaessa kutsua myös vastuulliseksi päätöksenteoksi, kaikki se kaikkien lasten hoitaminen ja kotona kupsuttelu, jolla ei ole minkäänlaista arvoa, turhuutta kaikki,

kaikki vähän kaikki.

Perheenäiti on tänään ostanut uuden punaisen auton, jälleen velaksi. Velanmaksuun perheenäiti ottaa ehkä vähän velkaa, jonka maksuun perheenäiti ehkä ottaa vähän velkaa, jonka maksuun perheenäiti ehkä ottaa joskus jotain osaa. Perheenäiti ei tiedä, hän ei jaksa ajatella niin pitkälle.

Tulossa taitaa olla kesä, tuntuu ihan siltä. Äkilliset itkut yllättävissä paikoissa ja niiden pidättelyt niille huonosti soveltuvissa ovat varma kesän merkki.

Tulossa taitaa olla kesä, joka on taas tullut. Vie aina koko kesän toipua keväästä, ennen kuin saa mennä syksyyn.

Tervetuloa syksy, tule pitkän kaavan kautta, älä kumminkaan ihan vielä.

Perheenäiti lähtee huomenna punaiseen taloon ja turha kai sanoa että tämä blogi jää tauolle, johan se otti ja jäi aikoja sitten, jäi vaikkei jätetty.

Ennen lähtöä teki vain mieli sanoa, että ajattelin minä koko kevään, kaikenlaista, en ole lopettanut, kaiken sen kertomiseen ei vain enää pysty. Edes minä. Varsinkaan silloin kun eniten haluaisin.

Rakkaat entiset lukijani, hyvää kesää.

 

 

 

 

 

 

 

 

Muutama päivä sitten perheenäiti tuli kotiin. Esikoinen istui tietokoneen ääressä. Perheenäiti sanoi: moi. Esikoinen vastasi: moi - kohta pamahtaa, jossain päin maailmaa.

Ai mitä, ai miksi? perheenäiti kysyi, johon esikoinen:

Osama on tapettu.

Perheenäiti sekoitti mielessään konsonantit. Hän ei heti tajunnut. Hän tajusi aluksi väärin, yhdisti nimen vääriin kasvoihin, sillä sellaisia sanat ovat ja kirjaimet, pienestä on kieli kiinni, pienestä ihmisen nimi, ja niinpä perheenäiti vastasi: oho,

sillä hän luuli että Yhdysvaltain presidentti oli tapettu. Taas.

Vain yksi konsonantti erotti tämän jahdatusta terroristijohtajasta. Erottaako jokin muukin? Molemmilla ilmeisesti ainakin on lupa tappaa.

Myöhemmin illalla perheenäiti oli, jälleen, hyvin ylpeä esikoisestaan. Illan mittaan, uutisten mittaan, esikoisen kommentit ja pään pudistelu vakuuttivat perheenäidin siitä, että kaikki maailmassa ei vielä ole pilalla. Kasvamassa on Nuori Sukupolvi. Sillä on aivot, niistä on suora yhteys sydämeen. Molemmat ovat käytössä.

Perheenäiti ja esikoinen pudistelivat päitään yhdessä. Se kaveri, joka siellä televisiossa ihmisen tappamisen yhteydessä puhui Oikeuden Toteutumisesta, sai taannoin Nobelin rauhanpalkinnon.

Minkä ihmeen takia, perheenäiti mietti. Esikoinen ei sanonut mitään, mietti vain.

Kului päivä tai kaksi, ja vanhan puolitutun facebookin tilapäivitys kiinnitti perheenäidin huomion.

Se oli hyvä päivitys. Meinasin jakaa sen tässä, mutta en enää löytänytkään sitä mistään. Muistin kuitenkin sen ensimmäiset sanat, siispä googlaamaan:

Martin Luther King: I will not rejoice

Ensimmäisistä hakutuloksista perheenäiti oli ymmärtävinään, että kyllä, Martin Luther King Jr on ehkä joskus puhunut jotain tämän tapaista, mutta ei, ei täsmälleen näillä sanoilla. Hakutuloksista iso osa johti teksteihin, jotka oli päivätty 3.5.2011, pian Osama Bin Ladenin tappamisen jälkeen.

Tekstit tuntuivat käsittelevän lähinnä sitä, oliko lainaus Kingiltä oikea vai ei.

Kuulkaa, ihan sama. Tässä se lainaus kumminkin, oli se nyt sitten keneltä hyvänsä:

I mourn the loss of thousands of precious lives, but I will not rejoice in the death of one, not even an enemy.
”Returning hate for hate multiplies hate, adding deeper darkness to a night already devoid of stars. Darkness cannot drive out darkness: only light can do that. Hate cannot drive out hate: only love can do that.”

Opetetaankohan mitään tällaista lapsille nykyään koulussa, perheenäiti mietti, vai pitääkö kaikki asiat muistaa kertoa lapsille itse. Miten sitä voikin muistaa kertoa kaiken?

Ei mitenkään.

Uutisten aikaan perheenäiti ja esikoinen saivat kuulla maailman olevan nyt ”astetta turvallisempi paikka”.

Niin. Voi olla. Mutta miksi sitten, äidin tullessa kotiin, lapsi sanoo: kohta pamahtaa, jossain päin maailmaa?

Maailma on nyt äideille astetta turvattomampi paikka.

Miten lapselle voi muistaa kertoa kaiken? Ilman että kertoo liian siistityn version?

Mikä kaikki lopulta on kiinni siitä, mitä äiti tuli muistaneeksi kertoa? Mistä Osama Bin Ladenin äiti aikanaan puhui pojalleen? Olivatko ne eri juttuja kuin Barack Obaman äidin jutut?

Puhunko minä jotenkin eri juttuja, puhutko sinä?

Perheenäidin on aika mennä nukkumaan. Aamulla tulee päivä, pikkuväen aamujogurtti ja keskustelua siitä, laitetaanko siihen kaurahiutaleita vai eikö laiteta vai laitetaanko vain mustikkakeittoa, tulee valoa, tulee muskari ja vaipanvaihtoja, esityslistoja, itkuraivareita, ruoantähteitä lattialle, iloisia ilmeitä, uusia äänteitä, eri ikäisten ihmisten pohdintoja, maksamattomia laskuja ja kakkaa ja mammalle ehkä jossain välissä joku itku ja illalla uni, joillekin.

Perheenäidin on aika mennä nukkumaan.

 

 

 

 

 

 

 

Perheenäitiä ärsyttää.

Perheenäitiä on hetkeksi lakannut huolestuttamasta perussuomalaisten saama kannatus vaaleissa. Huoli on vaihtunut ärsytykseen siitä, miten perussuomalaisten vaalikannatukseen nyt suhtaudutaan.

Perheenäiti ei aio osallistua facebookissa mainostettavaan mielenosoitukseen eduskuntatalon portailla perussuomalaista arvomaailmaa vastaan. Hän ei liiemmin ole käynyt tykkäämässä sivustosta jonka nimi on ”Kansa ei tiedä”, lukemassa kylläkin.

Kyllä kansa jotain tietää. Kansa tietää jotain omista asioistaan. Viidenneksellä kansasta on ollut joku syy äänestää perussuomalaisia. Joku tai joitain syitä.

Minä en usko että viidennes suomalaisista on vaan kovin tyhmiä ja ymmärtämättömiä. Minusta olisi tyhmää ja ymmärtämätöntä ajatella niin.

Tässä kohtaa Suomen historiaa itseään perussuomalaisten kannattajia niin huisin paljon älykkäämpinä pitävät ihmiset voisivat mielestäni vetää henkeä, istua alas ja käyttää niitä itselleen niin mieluisia aivojaan hetken. Sen sijaan että nyt ryntää kadulle sekoilemaan ja jakamaan maata entistäkin pahemmin kahtia, nyt voisi yrittää itse välttää tyhmyyttä ja yrittää ymmärtää.

Suvaitsevaisuus ei minun nähdäkseni ole harrastus, joka toimii kauhean hyvin jos sitä harjoitetaan kovin valikoiden. Perheenäiti on vetänyt nyt henkeä ja päättänyt, että jos suomalainen ei hyväksy demokraattisesti vapailla vaaleilla valitun eduskunnan kokoonpanoa niin voi voi. Ei sitten. Mutta ei itselle epämieluisa vaalitulos ole automaattisesti merkki siitä, että kaikki muut vaan ovat seonneet. Vaikka olisivatkin.

 

Perheenäiti tunnustaa itsekin päivitelleensä eilen facebookissa yhden Suomen mahdollisen tulevan ministerin omaan blogiinsa maaliskuussa kirjaamaa huolta siitä, että ydinvoimaloita on rakennettu mannerlaattojen päälle. Kiusaus vaan oli kovin suuri. Yöllä perheenäitiä kumminkin alkoi jo vähän nolottaa. Löytyisi sitä kansalle tarvittaessa kaikenlaista päiviteltävää tästäkin blogista, todellakin löytyisi. Niinpä perheenäiti selasi yön hiljaisuudessa läpi Ritva ”Kike” Elomaan vaalisivut. Ennen vaaleja kun niihin ei oikein tullut tutustuttua.

 

Perheenäiti ohitti kielioppivirheet. Ne eivät oikeasti ole kovin olennaisia asioita. Jotkut käyttävät suomen kieltä toisia paremmin eikä esi merkiksi yhdys sanojen erikseen kirjoittaminen vielä estä ketään ymmärtämästä maailmasta jotain muuta.

Kike Elomaan vaaliteemoista perheenäidin huomio kiinnittyi kahteen lauseeseen:

”Sosiaalinen oikeudenmukaisuus OIKEESTI kehiin. Suomi on hyvinvointivaltio ainoastaan silloin, kun jokaisella kansalaisella on perusturva taattu, nyt siinä on suuria säröjä.”

Mitä vikaa näissä lauseissa oikeastaan on, perheenäiti mietti, ja vastasi itse:

ei mitään.

Onko Kike Elomaan äänestäjässä sitten automaattisesti kuitenkin jotain vikaa?

Enpä usko. En ehkä olisi äänestänyt häntä itse, sanottakoon se nyt tässä. Enkä ehkä myöskään ole ensimmäinen, joka toivoo hänestä Suomen kulttuuriministeriä. Kulttuuriministerin pestistä tosin en selviäisi itsekään, vaikka olisin kuinka taiteen maisteri.

Mutta persujen kannatuksen äänekäs paheksuminen, ilman että yrittää ymmärtää sen syitä,

kyllä se vaan taitaa olla vähän niin, että se paheksuminen on paitsi perin ymmärrettävää, myös pidemmälle vietynä ihan vaan perin moukkamaista elitismiä. Kukaan ei ole niin kova moukka kuin koppava älykkö laput silmillä. Entä jos yli 13 000 ihmistä äänestikin Kike Elomaata, ei suinkaan hänen menneiden (varsin vaikuttavien) lihastensa takia, vaan siksi, että hän halusi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden oikeesti kehiin? Kuinka huono peruste äänestämiselle sellainen muka on?

Ei ihan niin huono että lähtisin sen takia soittamaan suutani eduskunnan rappusille.

Älkää ymmärtäkö väärin. En itse kuulu perussuomalaisten kannattajiin. Oma kuolematon kommenttini viime sunnuntain vaalitulokseen oli toki se vitun vitun vittu, ja onhan se sitä edelleen. Minulle tulos ei ollut mieluisa. Mutta ei minulle ollut erityisen mieluisa se edellistenkään eduskuntavaalien tulos, enkä minä silloinkaan mennyt sinne rappusille osoittamaan mieltäni.

Minä muistaakseni osoitin sitä ihan vaan tässä. Ja päädyin siitä sitten melko pian itsekin mukaan politiikkaan, omaksi hämmästyksekseni, vaikken ehkä kovin monen kaverin.

Suomi on luokkayhteiskunta. On ehkä vähän kummallista, että se voi vielä joillekin olla jotenkin epäselvää. Etenkään Helsingissä.

Olen yrittänyt välttää tässä blogissani vihreiden moittimista - ainakin sen jälkeen kun tulin valituksi vihreiden valtuustoryhmään. Olen muistaakseni onnistunut siinä. On ollut kaikenlaista tunnetilaa kylläkin - kovastikin - mutta ne tunteet on purettu muualle, tai jos tähän, ehkä kumminkin sen verran ylimalkaisesti ettei sitä ole (ehkä) voinut tulkita niinsanotusti oman pesän likaamiseksi. Ainakaan toivottavasti. Etenkin kun tiedän ja olen nähnyt, kuinka hyvää työtä niin monet puurtajat tekevät.

Tämän verran sanon nyt kumminkin, ja ketään erityisesti osoittelematta:

vihreät ovat mielestäni tämän kansalta nyt saamansa näpäytyksen ansainneet, ja ihan itse. Kahlattuani pari päivää nyt läpi liudan pääosin asiallisia kommentteja kirjoituksiin, jotka ovat käsitelleet vihreiden vaalitappion syitä, olen löytänyt sanan ”ylimielisyys” niistä niin monta kertaa, että kyse ei enää ole mistään sattumasta. Kyse ei voi olla.

Jos joku ryhmä koetaan niin voimakkaasti ylimielisenä niin monelta taholta, se ei enää voi olla kokijoiden vika.

Vaalitappio on nöyryytys ja nöyryytyksen hyvä puoli on se, että se nöyrryttää. Minä uskon että tästä seuraa enimmäkseen jotain ihan hyvää.

Se, mitä Suomessa seuraavan neljän vuoden aikana mahtaa tapahtua, onkin sitten toinen juttu. Mutta ehkä järkevät ihmiset voivat olla nyt päättämättä sitä etukäteen. Ennustaa toki saa, mutta en nyt itse lähtisi siitä, että eduskunta on ensimmäistä kertaa Suomen historiassa ladattu täpötäyteen pölvästejä.

Sinne on varmasti tälläkin kertaa solahtanut sivuovista myös ihan tolkullista väkeä, ja nähtäväksi jää, minkä puolueen tuoleilla he oikeastaan istuvat. Omat odotukseni perussuomalaisten eduskuntaryhmän tolkullisuudesta eivät ehkä ole nyt ihan huippulukemissa, mutta eivät ne ole kyllä huippulukemissa parin muunkaan puolueen osalta, niin että ans kattoo nyt mitä tää on, onks tää sitä vaiko tätä vai ei mittään.

Sen minä vaan halusin sanoa, että vaikka olen aikamoinen snobbailija itsekin (tosin nykyään pääosin enemmänkin henkisesti, siellä Lidlissä ostoskorin koostumusta suunnitellessani,) en silti oikein koskaan, ainakaan enää nykyään aikusella iällä, ole tykännyt ylimielisestä suhtautumisesta toisiin ihmisiin. Vaikka olen varmasti syyllistynyt siihen itsekin.

Ei siitä silti tarvitse tykätä. Eikä sitä tarvitse hyväksyä. Minun nähdäkseni osasyy perussuomalaisten kannatuksen noinkin huimaan nousuun on kahtiajakautunut yhteiskunta, ei pelkästään, eikä välttämättä ollenkaan pelkkä muukalaisviha tai rasismi. Kaikki, jotka toivovat tulo-, terveys- ja hyvinvointierojen todellista tasaamista ja jotka liputtavat suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden puolesta, ovat minun mielestäni oikealla asialla, ja sen asian saavuttamisessa ei ainakaan auta toisten osoittelu ja leimaaminen. Ainakaan ilman pitäviä perusteita.

Rasismia minä en hyväksy, sitä ei mielestäni tarvitsekaan hyväksyä. En myöskään hyväksy ihmisten peloilla ratsastamista.

Mutta ihmisten pelkojen ja huolien huomiotta jättäminen ja väheksyminen olisi tällaisen vaalituloksen jälkeen erityisen typerää.

Joku sanoi tänään autoradiossa (kun ajoin räjähtämispisteessä olevalla farmariautollani Lidliin harjoittamaan elitististä hintavertailuani) että ehkä oli kumminkin parempi että protesti kanavoitui uurnille kuin kaduille. Tai jotain sinne päin.

Olen samaa mieltä. Ehkä meillä siis on kumminkin vielä kaikenlaista toivoa. Esim. jostakin.

Siksi toivoisinkin, että kun protestia haluavat ihmiset eivät rynnänneetkään, ainakaan vielä, kadulle, vaan kävivätkin sen sijaan äänestämässä, me muut jättäisimmekin nyt ryntäämättä.

Saimmehan mekin hei äänestää, ja vieläpä samoissa vaaleissa.

Mielestäni nyt ei ole aika vastustaa toisten arvoja, vaan vaalia omia. Ihan vaan ihan rauhallisesti.

 

 

 

 

 

 

 

Okei.

Voin nyt sitten liittyä johonkin facebook-ryhmään, joka päivittelee ja vastustaa. Voin päivitellä tai vastustaa kadulla, puhelimessa, sähköpostitse. Voin manata kansaa, kun se on niin kauhean tyhmä.

Kansa ei ole tyhmä. Kansa on kansa. Kansa päättää. Enemmistö päättää. Ongelma vain on siinä, että kansalla ja sen enemmistöllä ei nyt - nytkään - ehkä ollut ihan täysin selvää se, mistä nyt helvetti soikoon päätettiin.

Voi vitun vitun vittu. Tämä on virallinen lausuntoni tänä yönä, ja sen ainoa syy on nyt tämä:

täysijärkinen ihminen, joka tässä kohtaa, nimenomaan TÄSSÄ kohtaa, jättää politiikan, ei ehkä ole ihan järjissään.

Pitää sitä sentään pikkuisen katsoa, kenen käsiin sen jättää. Pitääkö tätä jumalauta sittenkin jatkaa.

Hyvät ihmiset, tänä yönä minun tekisi tosi kovasti mieli kääntää takkini. Minun tekisi mieli jättää tekemättä se, mitä lupasin tehdä.

Minun tekisi mieli olla jättämättä politiikka, vaikka vihaan sitä.

Mita eroa on Julia Virkkusella ja perussuomalaisilla?

Ei juuri mitään. Julia Virkkunen äänestettiin Helsingina kaupunginvaltuustoon kunnallisvaaleissa 2008 samasta syystä kuin muutama kymmenen perussuomalaista äsken eduskuntaan.

Molemmat puhuivat äänestäjilleen alun perin suomea. Muuta asiaosaamista ei ollut.

Kaikki voivat nyt katsoa peiliin. Kaikkien on syytä. Tämä ei tullut tyhjästä. Minä menin valtuustoon yhtä tyhjästä kuin ne muutama kymmenen perussuomalaista äsken eduskuntaan. Minut ja ne muutama kymmenen erottaa ehkä toisistaan arvomaailma, ehkä. Ei muu.

Katsellaan aamulla peiliin. Ja näkyi sieltä mitä hyvänsä,

ihan sama,

me heräämme joka tapauksessa aamulla perussuomalaisessa maailmassa, ja meillä on siellä tehtävä,

meillä on monta,

meidän pitää vaalia kulttuuria, lukea kirjoja, käydä teatterissa, antaa kuvataiteen olla mitä ikinä se kulloinkin on ja soittaa, laulaa ja ostaa kaupasta vähälevikkisiä runoja. Vaikka aikoisimmekin lukea ne vasta joskus myöhemmin. Meidän pitää opettaa lapsemme suvaitsemaan, vaikkemme oikein osaisi itse. Meidän pitää opettaa lapsemme olemaan automaattisesti tyrmäämättä kaikkea sellaista, jota emme juuri nyt ymmärrä itse.

Meidän pitäisi ehkä tehdä jotain. Ylimielinen kansalle tuhahtelu on pahinta mitä nyt voi tehdä. Itse me se kansa olemme.

Tehdään jotain muuta. Tehdään sitä, mikä meistä on tärkeää. Protestiäänet on nyt annettu. Ne olivat ehkä jotain vastaan, jotain epämääräistä ehkä.

Nyt on aika antaa ääni jonkin puolesta. Jonkin tärkeän asian.

Jonkin sellaisen, jota ilman ei voi elää. Ei edes Suomessa.

Me, jotka tänään ja huomenna uhoamme siellä facebookissa lentävämme täältä Suomesta tämän vaalituloksen jälkeen jonnekin pois, emme kumminkaan mene yhtään mihinkään, korkeintaan lomalle viikoksi ja onnekkaimmat kahdeksi. Me synnytämme lapsemme tänne ja täällä heidän täytyy kasvaa.

Äiti ei voi sanoa lapselleen: synnyitpä paskaan maahan, lennetään äkkiä pois. Äiti ei voi sanoa eikä isä. Ei meillä hei ole siipiä.

Äiti ja isä voivat sen sijaan tehdä maastaan paremman paikan olla. Jos ei se tänään ihan onnistunut siellä uurnilla, se onnistuu nyt sitten jotenkin muuten.

Jos joku oikeasti yrittää jotain, edes vähän.

Nyt mennään näillä korteilla neljä vuotta, näillä itse valituilla kansanedustajilla. Eduskunnassa on nyt dynamiittia, on entistä kehonrakennusta ja vaikka mitä kiinnostavaa uutta lähestymistapaa lainsäädäntötyöhön. Mennään näillä nyt sitten.

Mutta jos tästä nyt masentuu, siitä ei tule loppua.

Ainoa masennuksen syy on lopulta seuraava: joku MUU ei tehnyt jotain sen eteen että asiat olisivat paremmin.

Entä jos tehtäisiin itse. Me, jotka pahoin pelkäämme, ettemme ehkä kovin hyvin viihdy läpeensä perussuomalaisessa maailmassa, voimme ehkä alkaa tehdä siitä jotain toista.

Ei siihen jumalauta mitään vaaleja tarvita. Vaalit ovat vaaleja, ei niitä ihminen ymmärrä.

Mennään aamulla kauppaan ja ostetaan sieltä vähälevikkisiä runoja ja he, joilla ei ole yhtään rahaa, lainatkoot ne kirjastosta. Vielä kun niitä on, runoja ja kirjastoja. Se on MEISTÄ kiinni, onko niitä, ei muista. Maailmasta tulee tasan sellainen kuin siitä tehdään ja se muuttuukin vain niiden tekemisten mukaan,

ei ikinä minkään jupinan. Ei ikinä minkään jupinan.

 

 

 

 

 

 

 

Muskarin aulassa on lounasravintola.

Perheenäiti vei päällikön ja pahnanpohjimmaisen muskarin jälkeen lounaalle.

Virhe. Ihan tavallinen.

Siskonmakkarakeiton makkaroiden loputtua pahnanpohjimmainen antoi tunne-elämälleen luvan. Jos ei ole mitään syytä huutaa suoraa huutoa, voi huutaa suoraa huutoa muuten vain. Päällikkö puolestaan ei pitänyt siskonmakkaroista. Eikä perunasta. Eikä porkkanasta. Eikä lantusta, ja erityisesti päällikkö ei pitänyt persiljasta. Persiljaa oli kaikkialla. Erityisesti päällikkö piti vain voista jota hän voiteli kaikkialle paitsi leivälle.

Päällikkö kitisi. Pahnanpohjimmainen huusi, huvin vuoksi, tunne-elämä nähkääs käski. Pahnanpohjimmainen poistui syöttötuolista huutamaan ravintolan käytävälle poikittain, koska sillä oli ravintolan paras huomioarvo. Perheenäiti sanoi kireimmän hampaansa ahtaimmasta välistä: me taidetaan nyt lähteä täältä pois koska meidän perheen tytöt eivät nyt näköjään osaa oikein käyttäytyä täällä.

Virhe, ihan tavallinen. Päällikkö huusi, suoraa huutoa: ei mennä pois! Minä käyttäydyn täällä! Minä käyttäydyn täällä! MINÄ KÄYTTÄYDYN, TÄÄLLÄ!!!

Niin, perheenäiti sanoi, kaatoi näykittyjen annosten enimmän osan roskikseen ja talutti sätkivän pikkuväen eteisaulaan pukeutumaan.

Eteisaulassa perheenäiti veti pahnanpohjimmaisen ylle villapukua samalla kun päällikkö puki omaa villapukuaan itse, ja kun päällikkö puki ylleen villapukua, hän lauloi samalla, heleällä äänellä,

korkealta ja heleästi, puhtaasti:

tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen,

ja samalla kun päällikkö lauloi, pahnanpohjimmaisen ilmaan nostettujen molempien käsien sormet tuikkivat.

Perheenäiti kiroili hiljaa itsekseen, hikisenä, katsoi lapsiaan, heltyi ja rakasti. Okei okei, pakko mikä pakko.

Illalla tuli yö. Perheenäidin vaalikiintiö tuli täyteen. Puoliso erehtyi näyttämään perheenäidille avaruuden sivuille päivitetyn vaalimainoksen. ”Menossa läpi”, siinä luki. Lukijoita kehotettiin varmistamaan läpimeno omalla äänellään.

Ovatko ihmiset näin tyhmiä, oikeasti, perheenäiti ajatteli, väsyneesti. Ovatko ihmiset oikeasti enimmäkseen tyhmiä. Ovatko ihmiset oikeasti kusetettavissa, näin tyhmästi?

Menossa läpi, perheenäiti ajatteli. Menossa läpi, okei, voi olla, mutta hei, minkä läpi, ja ennen kaikkea: minne? Menossa minne? Menossa tekemään: mitä, ja ennen kaikkea: miksi?

Perheenäiti on tavannut tämän läpi menossa olevan ihmisen, tavannut säännöllisesti kohta kahden ja puolen vuoden ajan, helsinkiläisen päätöksenteon merkeissä. Tällä ihmisellä ei koskaan, juuri koskaan, ole ollut mitään annettavaa sille päätöksenteolle, ei mitään sanottavaa. Ei vain ole kerta kaikkiaan ollut asiaa, oikein mistään. Ei isoista asioista, ei pienistä. Ei vain ole ollut. Ja nyt, kun perheenäiti tajuaa,

että eihän sitä luottamustoimipaikkaa ollutkaan mikään tarkoitus käyttää mihinkään vaikuttamiseen, mihinkään todelliseen päätöksenteon ohjaamiseen - vaikka mahdollisuuksia siihen kyllä olisi ihan pilvin pimein ollut - nyt, kun perheenäiti tajuaa, että sen luottamuspaikan ainoa rooli oli edesauttaa ihmistä läpimenossa jonnekin muualle, päättämään isommista, laajemmista asioista,

perheenäiti miettii nyt, ihan vilpittömästi, keskellä viileää yötä, että mistä ihmeestä se pongahtaa se tieto, taito ja näkemys päättää isoista asioista, kun ei sitä pienempiin isoihin asioihin ole pariin vuoteen oikein laisinkaan ole ollut. Sillä jos sitä on ja jos sitä on koko ajan ollut, miksi kätkeä se niin syvälle vakan alle?

Tänä yönä perhjeenäiti ennustaa. Perheenäiti on tänä yönä povari, ja hän povaa seuraavaa:

eduskuntaan pääsee rahalla.

Maanantaiaamuna se nähdään, olenko oikeassa vai en. Okei, eihän tässä mitään uutta ole, ei mitään ihmeellistä. Eduskuntaan päästäkseen ihminen tarvitsee paljon ääniä, ja mistä hän niitä muka saa, jos ei kukaan hänestä mitään tiedä? Raha auttaa muita tietämään.

Eikä siinä mitään. Eduskuntaan pääsee ensi viikolla rahalla myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat siellä ihan kelpo hommissa, ihan okei, jotkut ehkä jopa hyvällä tavalla. Mutta:

myös ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään sanottavaa. Ei mitään annettavaa, ei mielipiteitä, ei näkemystä, ei tietoa, ei keinoja, ei ideoita, ei mitään ehdotuksia minkään asian käytännön toteutuksesta.

Eikä, edes, lopulta:

ehkä edes niin kiinnostusta.

Tehdä oikein mitään.

Perheenäiti jättää politiikan joulukuun 2012 lopussa paitsi omista henkilökohtaisista vahvoista turhautussyistään, myös siksi, että perheenäiti tietää jo, miltä tuntuu, kun jokin asia lakkaa kiinnostamasta.

Silloin kun jokin asia ei kiinnosta, se pitää pyrkiä jättämään toisille, heille, joita se aidosti kiinnostaa.

Perheenäiti ymmärsi olevansa kokonaan väärässä paikassa sinä tämän vuoden alkukeväisenä, vielä hyvin talvisena keskiviikkona, jona hän tajusi äkkiä Helsingin kaupunginvaltuuston valtuustosalissa, että tänään on viimeinen päivä jättää talousarvioaloite, eikä minulla ole nyt jättää tänne yhtään sellaista.

Tätä tajuamista seuraavista kahdesta ajatuksesta ensimmäinen oli ymmärrettävä ja toinen tosi surullinen:

ensimmäinen: eihän sitä koskaan kukaan voi kaikkea muistaa, ja

toinen: ihminen muistaa kaiken sen, mitä hän pitää tärkeänä.

Minä en muistanut jättää yhtään talousarvioalaoitetta, koska minä olen jo oppinut, ehkä ihan väärin, että eivät ne mitään auta. Ei niitä asioita, joita minä niissä aloitteissa toivoisin tehtävän, kumminkaan tehdä.

Tämä on sellaista ajattelua, väsyneisyyttä, turhautumista ja alkavaa (pitkälle edistynyttä?) kyynistymistä, jonka takia minä en halua enää jatkaa tämän kauden jälkeen.

Ei sellaista voi jatkaa, jonka ei enää itsekään usko olevan kovin merkityksellistä. Ihmisen on tärkeää tehdä jotain tärkeää, mieluiten merkityksellistä. Eikä yksikään kaupunki, yksikään valtio oikeasti tarvitse yhtään kyynistynyttä, väsähtänyttä, turhautunutta päättäjää, jonka joidenkin päätöksentekohetkien suurin ilo jälkikäteen oikeasti, ihan oikeasti oli vain se kokouspalkkio, joka siitä lopulta tilille rapsahti.

Meidän perheessämme ne kokouspalkkiot ovat oikeasti joskus, aina, olleet suuri ilo ja pelastus.

Niistä ei vain oikein ole motivoimaan jatkamaan. Yhtään mitään.

Annettakoon ne jatkossa muille. Toivottavasti ihmisille, joita oikeasti, edes vähän, kiinnostaa.

Tähän kohtaan lienee ehkä asiallista mainita, etten kuitenkaan ole menettänyt kiinnostustani ihan kaikkeen. Opetuslautakunnan listat luen edelleen huolella. Etenkin nyt keväällä, kun on aika päättää siitä, lakkautetaanko jokin koulu vai ei.

Tällaisessa asiassa minä haluan tietää, mistä päätän. Enkä tee mitään päätöstä, ellen oikeasti tiedä.

Jos joku vielä on vailla vinkkejä äänestyskoppiin sunnuntaina, haluaisin, silti, kaikesta turhautumisestani huolimatta, sanoa seuraavaa:

jos puolue on tiedossa, käykää läpi kaikki itselle sopivilta tuntuvat sen puolueen ehdokkaat, ja miettikää, miksi ne muka ovat niin sopivia. Tiedättekö te oikeasti heistä ja heidän arvoistaan juuri mitään? Tiedättekö heidän motiiveistaan mitään? Tiedättekö oikeasti, miksi heistä tulisi hyviä kansanedustajia, teille, tai ylipäätään kenellekään?

Asia on helppo selvittää. Ei sellaista ehdokasta kai oikeasti enää olekaan, joka ei koskaan olisi kirjoittanut tänne avaruuteen juuri mitään. Eduskuntaan pääsee ehkä rahalla, mutta äänestäjän on mahdollista lukea ehdokkiaden ajatuksia ihan ilmaiseksi. Onneksi.

Käykää katsomassa kuinka he kirjoittavat. Käykää katsomassa mistä. Ja katsokaa myös, sattuiko se kirjoittelu alkamaan vasta muutama kuukausi ennen näitä vaaleja. Että sattuiko se asia tosiaan sattumalta alkamaan vasta ihan vastikään.

Ei muuta. Jos minä politiikasta jotain olen oppinut, niin sen, kuinka siellä tehdään virheitä. Ja etenkin sen, kuinka ne virheet tehdään äänestyskopissa. Ihan tavallisesti.

Jotain minä sentään olen oppinut. En ehkä ole oppinut sitä, mitä olisi kannattanut. Mutta sen olen,

mitä ei kannatakaan oppia.

Hyvää yötä. Muistakaa äänestää, sunnuntaina on tältä erää viimeinen ja ainoa päivä, ja silloin päätetään aika paljosta. Paljosta sellaisestakin, josta ei ennen vaaleja virinnyt mitään valtavan yleisesti kiinnostavaa keskustelua.

 

Ja taktikoiminen ääntä antaessa -

se menee aina pieleen. Kun annat äänen, et oikeasti voi tietää, kenelle se lopulta menee.

Anna se siksi suoraan hänelle, jolle oikeasti haluaisit sen antaa. Muuten hän ei sitä saa. Muuten se oikeasti menee muille.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olkalaukku, salkku, kaksi pientä muovikassia ja muu asu.

Olkalaukku:

housuvaippa, pyyhe, hammastahna, lompakko, avaimet, Möller Omega3 Pikkukalat -paketti (vitamiineja lapset kyllä saavat vaikka ruokaa ei kukaan muistaisikaan tehdä), kaksi tumpunpidikettä, kyniä, kuitteja, ruisleipää, Sanna Vesikansan vaalimainoksia, helmiäispinni, katkoteippirulla, kalenteri, vahaliitu, kimaltava rannekoru, auton avain, messulippuja, muistitikku, muistiinpanoja, kaulaketju, pieni muovinen muovijäniksen ruokakuppi.

Salkku:

tietokone, virtajohto, kurssikansio, ikivanha Voima -lehti, lukematon.

Kaksi pientä muovikassia:

kaksi rullaa maalarinteippiä, puoli litraa vesijohtovettä, puoli litraa uutuusjogurttia, villahattu, romaani ja runokirja, luetaan vielä.

Muu asu:

kumisaappaat, sadetakki, sadetakin alla kainalosta revennyt nukkaantunut villakangastakki, itse neulottu kaulahuivi, farkut joihin mahtuu koko takamus mutta kengurupussista vain puolet, eiliset sukat, likaantunut kuuden sentin juurikasvu poninhännällä, mekko jonka rinnuksilla jogurttia ja olkapäällä lapsen räkää. Sää: aurinkoinen. Peseydytty: eilen.

Ei ehdolla eduskuntavaaleissa, taivaan kiitos.

Perheenäiti istuu kaikkine välineineen kurssilla yllään muu asu. Päivän aiheena on markkinointi. Perheenäiti kuuntelee valikoiden, hänellä on korvissa synnynnäiset filtterit. Niiden läpi on juuri päässyt lause

 

jokainen meistä saa joka päivä neljä tuhatta mainossignaalia.

Näinä päivinä, vaalien alla, ehkä jopa hiukan enemmän.

Perheenäiti käveli tänään kadulla eduskuntavaaliehdokas Sanna Vesikansan kanssa ja sujautteli vastaantuleville lastenvaunujen työntäjille tämän mainoksia. Mainosten sujauttelu on epämiellyttävää. Perheenäiti ei tekisi sitä, ellei tarkoitus olisi hyvä, ja ehdokas. Ehdokas Vesikansan asu oli hiukan perheenäidin asua vakuuttavampi, se näytti aivan ehjältä ja oli puhdas. Perheenäiti ja ehdokas Vesikansa keskustelivat kutakuinkin siitä, kumpi omistaa enemmän Prisman tarjouslaarista hankittuja vaatteita. En kerro kumpi voitti.

Kävellessään perheenäiti katseli vastaantulevia, isommalla rahalla laadittuja vaalimainoksia.

Ne eivät enimmäkseen olleet kovin kiinnostavia - paitsi joiltain osin. Kiinnostava osuus on ne mainokset, joissa esiintyy joku helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu tai lautakunnan jäsen, jonka äänestyskäyttäytymistä ja puheenvuoroja valtuutettu Virkkunen on reilut kaksi vuotta seurannut.

Vaalimainonta on kiinnostavaa. Sillä ei aina ole suurta yhteyttä tosielämään.

Joku, joka ei juuri koskaan jossain lautakunnassa avaa suutaan tehdäkseen millekään asialle juuri mitään, saattaa olla isossa mainoksessa uhoamassa ties mitä, tiukkaa otetta, muutosta ja räjähtävää asennetta. On sääli ettei niihin mainoksiin kuulu lakisääteisenä osuutena lista aiheesta lautakunnissa tai valtuustossa käytetyistä puheenvuoroista tai aiheesta tehdyistä aloitteista. Joihinkin isoihin mainoksiin jäisi vallan paljon tilaa.

Perheenäidillä on kaupungilla näinä päivinä erityinen suosikkimainos. Se herättää hänen äidinvaistonsa. Sen sanoma on silkkaa höpinää, perheenäiti tietää tasan tarkkaan kuinka aktiivinen toimija mainoksen ehdokas kaupungin päätöksenteossa oikeasti on. Perheenäitiä aina hiukan hymyilyttää kun hän kulkee sen valtavan ison mainoksen ohi.

On pakko hymyillä, kun tietää. On pakko, vaikka surettaa. Valtaosa ohikulkijoista ei tiedä. Ehdokas saa varmasti paljon ääniä.

Ja voihan olla, että eduskuntaan päästessään hän äkkiä tosiaan ryhtyykin uhoamisen sijaan tositoimiin. Sittenkin. Sehän on täysin mahdollista.

Tämä on vaalimainos. Minulle ei makseta tästä mitään. En saa tästä itse muuta kuin hyvän mielen. Tämä on silkkaa kaveriapua:

tästä linkistä pääsee lukemaan kaupunginvaltuutettu, sosiaalilautakunnan jäsen Sanna Vesikansan (vihr) Helsingin kaupunginvaltuustossa tällä valtuustokaudella tekemät valtuustoaloitteet:

http://www.sannavesikansa.fi/politiikka/valtuusto/

Ne ovat tekoja, teon yrityksiä edes. Minusta ne kertovat enemmän kuin yksikään räjähtävä väite yhdessäkään kuuden tuhannen euron mainoksessa.

Sääli että teot eivät ole se asia, joista me saamme päivittäin ne neljä tuhatta singaalia. Teot eivät ratkaise vaaleja. Luulot, pelot, aiheeseen suoraan liittymättömät mieltymykset, mielikuvat ja sää ratkaisevat vaalit.

Ajatelkaa sitä seuraavan kerran kun kävelette eduskuntatalon ohi, mutta älkää liian kauaa. Siitä tulee pikkuisen paha mieli.

Ennakkoäänestys alkaa huomenna.

 

 

 

 

 

 

 

 

Perheenäiti on kyllästynyt politiikkaan. Oikein todella. Sillä tavalla ihan oikeasti. Ihan vilpittömästi todellakin kertakaikkiaan: kyllä nyt jo riittäisi.

Vielä puolitoista vuotta. Jokunen kokous vielä istumatta, jokunen asia päättämättä. Jokunen kehittäminen, kehittämisen tehostaminen, tehostamisen kehittämisen tehostamisen kehittäminen tehostamatta ja edelleen kehittymättä todellinen kyky selvitä tästä järjissään, nätisti, diplomaattisesti suu kiinni.

Miten voikin olla että minulle äkkiä vain kerta kaikkiaan riittää. MIten voikin olla, minustahan piti olla vaikka mihin!

Tähän minusta ei ole. Ei oikeasti. Minä olen näihin hommiin vääränlainen. Tämä sopii paremmin muille, ihmisille jotka ovat tämänkaltaisia haasteita vailla.

Minulla riittää haastetta muuallakin. Politiikassa suurin haasteeni on ollut pysyä loputtoman kapulakielen äärellä järjissäni. Se on suht hyvin onnistunut, kielen kanssa oppii tulemaan toimeen, etenkin kun on aina ollut kielen, vaikkakin muunlaisen, ystävä. Mutta se kaikki muu:

ei helvetti.  Se haaste on ollut vielä suurempi.

Minä en enää jaksa olla ihminen, joka yrittää puhua systeemille järkeä. En jaksa, en enää puoltatoista vuotta kauempaa. Jos sitäkään.

Sori, ja hyvä niin.

Vaalilupaukseni vuoden 2012 kunnallisvaaleissa on, etten asetu niissä ehdolle.

 

Pankaa ihmiset kone kiinni nyt ja lukekaa runoja. Eilisestä hesarista olisi myös kannattanut lukea sivun C8 mielipidekirjoitus otsikolla ”Päivähoidon toimivuus ei taida kiinnostaa enää ketään”. Se ei ollut runo vaan jotain muuta. Minä luin sen, ja toivoin että moni muukin päättäjä olisi niin tehnyt.

Eikä sen jälkeen laittanut sitä mappiin Ö turhana jupinana.

Voi helvetin helvetin helvetti. Hyvää päivää kaikille. Palaan asiaan joskus vanhana tätinä, ja siihenhän ei tätä menoa montaa minuuttia mene.

Pusi kaikille terveille, ajatteleville ihmisille. Lopettakaa se ajoissa. Minäkin kohta lopetan.

 

Leivoin äsken pullaa, se ei auttanut. Tilanne taitaa olla jo aika paha.

Taitaa olla aika ottaa etäisyys. Joku sopiva, ja oikeaan suuntaan. Joka ei ole ollut oikea.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Perheenäiti on poistunut avaruuden linjoilta. Hänen omat pikku askareensa ovat sen verran vielä kesken.

 

Lukijatkin varmasti, mikäli heitä koskaan oli, ovat kaikonneet, mutta mikäli joku vielä olisi unohtunut linjoille roikkumaan, tässä pikku vinkki hänelle, joka on kiinnostunut äänestämään Hyvän eduskuntaan.

 

Annan tässä julkisesti ääneni ystävälleni, joka sen ansaitsee, ja ansaitsisi mielestäni useammankin. Jos joku vielä haluaa äänestää vihreitä, tässä oikeasti hyvä vaihtoehto hyvän äänen saajaksi. Annan tämän ääneni julkisesti jo nyt, hyvissä ajoin ennen vaaleja, jotta ehdokkaasta mahdollisesti kiinnostuvalla olisi aikaa perehtyä ehdokkaan sanomisiin ja tekemisiin. Tässä tapauksessa ne näyttävät olevan aikalailla sama asia. Muuten en tätä tähän edes laittaisi.

 

Hyvää maaliskuuta Helsinki. Voimia vaalien seuraamiseen ja mainoksia tyrkyttävien hymynaamojen välttelyyn. Näissä vaaleissa ehkä kumminkin kannattaisi äänestää, tiedätte kyllä miksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pahnanpohjimmainen sanoi tänään ensimmäisen lauseensa. Saman kuin päällikkö aikanaan, mutta puolta vuotta päällikköä aiemmin:

”eio poppa”. (”Ei ole kuuma.”)

Hän kokeili viilentynyttä teekuppia. Päällikkö kokeili aikanaan sammutettua lamppua. Sen lisäksi, että tuli aikanaan kokeilleeksi myös paria asiaa, jotka eivät vielä olleet sanottavasti viilenneet.

Aika kuluu.

 

Päällikkö, pahnanpohjimmainen ja vanhin tytär kävivät tänään perheenäidin ja puolison kanssa kirjastossa.

Siellä vierähti puoli päivää. Sen jälkeen kirjasto piti siivota.

 

”Täältä tulee säätöapua!” päällikkö huusi illalla iloisesti keittiöön juosten, kun siellä yritettiin tehdä pizzaa.  ”Ei ei ei!” pahnanpohjimmainen huusi takaisin. Perheenäiti onnistui silti työntämään pizzat uuniin. ”Poppa”, pahnanpohjimmainen totesi uunin eteen kyykistyttyään.

”Tässä on mun pikkusiskolle kolmekymmentä metriä pitkät kultatossut”, päällikö totesi ruoan jälkeen (kun pizzat oli paloiteltu ympäri kotia) käytyään eteisessä kaupassa yllään prinsessamekko, toppakengät, kurahanskat, kesähattu ja myyräreppu, ”ne maksoivat kuustoistaneljä.” ”Ei ei!” pahnanpohjimmainen vastasi iloisesti.

”No niin, olen ostanut villasukat, ja sit olen ostanut mansikan” päällikkö jatkoi käytyään eteisen kaupassa uudestaan. Ja mitä muuta? perheenäiti kysyi. ”Ai kysytsä multa vai?” päällikkö halusi tietää. Jep, perheenäiti vastasi, johon päällikkö: ”No enpä paljon muuta. Paitsi itselleni parkut.” Parkut? ”Niin. Ja sit mä ostin unisukat ja kananmunan ja paidan. Ja nyt tätä rahaa pitäisi kyllä vähän vähentää. No niin. Nyt mä hankin paljon mitä tarvittiin. Aletaanpa nyt sitten käyttää.”

Nyt sitten käytetään villasukkia, mansikkaa, parkkuja, unisukkia, kananmunaa ja paitaa. Ja lopuksi keilataan.

 

Nukkumaanmeno kaatuu siihen, ettei sänkyyn mahdu. Siellä on niin paljon… ostoksia.

Onneksi raha on tästä perheestä vähennetty lähes olemattomiin. Ei käy niin raskaaksi kenellekään tuo eteisessä ravaaminen. Ja kun perheestä on lisäksi hajonnut myös auto, ei tule ajettua sitäkään mihinkään. Kesäauto palveli hienosti helmikuun puoleenväliin. Enempää kesää se ei jaksanut.

 

Pahnanpohjimmainen on riisuutunut. ”Hei, täällä on joku nakusankari! Se tulee meitä kohti!” päällikkö huutaa iloisena. ”Ei ei ei!” pahnanpohjimmainen kirkaisee takaisin, yhtä iloisena.

Pikkuväki pitäisi saada nukkumaan. Kierrokset vain ovat edelleen aika kovat.

Kiertäkööt kierroksensa loppuun minun puolestani. Minä istun tässä ja kuuntelen. En jaksa nousta. Ei ole enää yhtään kierrosta jäljellä, ei enää tänä päivänä. ”Hei isi, kerrotko vielä, mistä levyt tulevat etelään”, päällikkö pyytää.

Tulee hiljaista. Sekunniksi. Myös päällikkö on nyt riisuutunut. ”Täällä on joku nakupiiri”, puoliso huokaa sohvalta.

Nakupiiri hyörii, siinä pyörii pikkuväki. Kierrokset ovat kovat.

Tämä on kai jokin… tivoli. ”Ei kai sattunut?” päällikkö kysyy pahnanpohjimmaiselta, joka kaatuu maahan kesken nakupiirin. ”Ei ei”, pahnanpohjimmainen vakuuttaa.

 

Hiljaisuus? Ehkä aamuyöstä. Mikäli Nukkumatin kierros yltää tänne ylimpään kerrokseen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pari päivää oudossa tilassa. Sitten ymmärrys.

 

Perheenäiti seisoi eilen kadulla puolisonsa ja kolmen tyttärensä kanssa ja odotti. Perheenäiti odotti kuorma-autoa.

Kuorma-autoja tuli monta peräkkäin. Perheenäiti oli kadulla aivan viileä aikuinen. Sitten tuli erityinen kuorma-auto.

Sen kyydissä ölisi esikoinen, irtoviiksissä, peruukki päässä, pakkasessa aidossa ilossa, nuoruudessa, kaveruudessa, siinä tilassa jossa kaikki on vielä edessä ja sopivasti takana vain just se paska jonka tartteekin olla ja nimenomaan se kaikki takana nyt, ei muualla.

Perheenäidiltä pääsi kadulla kaksi kyyneltä. Toinen toisesta silmästä, toisesta silmästä toinen. Perheenäiti meni lapseksi, teiniksi aikojen päähän. Miten mä nyt tässä kadulla, justhan mä vasta olin tossa autossa. Miten toi mun lapsi tossa autossa, justhan mä vasta sen synnytin.

 

Loppupäivän perheenäiti piti liikutuksen loitolla ja keskittyi Laiminlyömään Kaikkia. Hän on siinä nykyään erityisen hyvä, hän on siinä paras. Mitä enemmän laiminlyötävää, sitä paremmin se sujuu.

Loitolla pitely onnistui hienosti, onnistui seuraavankin päivän, kun penkkarireissulle jäänyt esikoinen ei palannutkaan kotiin ja perheen Uskottu Kännykkäoperaattori sulki puolelta perheeltä puhelimet sellaisten maksamattomien laskujen takia jotka oli jo maksettu. Perheenäiti käytti koko päivän Operaattorin Vaihtamiseen. Hän halusi poikansa kotiin. Hän halusi toimivan puhelimen itselleen ja pojalleen, jotta nämä voisivat joskus keskenään vähän soitella.

Operaattori vaihtui, poika palasi kotiin. Ilo oli ollut hyvä, tuli yö. Taas soitellaan. Perheenäiti meni avaruuteen ja ajautui siellä esikoisen koulun nettisivuille.

Keskellä yötä oli hiljaista ja toisin kuin kadulla eilen, kukaan ei ollut näkemässä. Nyt saivat useammat kyyneleet tulla.

 

Perheenäiti löysi avaruudesta valokuvia.

Ne löytyivät koulun nettisivuilta. Ei kai siinä mitään kummallista ole, nykyaikana, kyllä kai niitä löytyy kaikkialta mutta kun

ne valokuvat olivat

perhevalokuvia.

Ne tuntuivat siltä.

 

Ensin oli kuvia koululta.

Isot ja pienet samassa salissa. Isojen silmissä isouden ilo, pienten silmissä ihmetys.

Minun lapseni, lavalla. Minun lapseni lavalla abiturienttina yhdessä ala-asteen opettajansa kanssa. Minun lapseni lavalla yhdessä pikkusiskon opettajan kanssa. Minun lapseni ja liuta muiden lapsia,  lasten suussa nauru, paikkana juhla, juhlassa perinne. Minun lapseni perinteessä jatkumossa tärkeiden aikuisten kanssa ilman minua, tärkeiden rakkaidensa kanssa, tärkeiden vihaamiensa. Minun lapseni toisessa perheessään keskellä ainoaa penkkaripäiväänsä toiveenaan ”mä en mamma TODELLAKAAN halua että sä tulet sinne paikalle, pysy kaukana meidän koululta silloin JOOKO” ja mamma kunnioitti tätä toivetta ja silti kuvista näkyy, että moni muu perheenjäsen oli paikalla. Opettajat olivat. He olivat paikalla joiden kuului olla.

 

Sitten tulivat kuvat opettajainhuoneesta. Kuvista oli jätetty pois se lappu josta esikoinen kertoi myöhemmin kotona:

lappu ovessa, selitys lukitulle ovelle, vaikka ovi ei yleensä lukittu ole:

”opettajilla on nyt abien kanssa aikuisten kokous”.

Opettajilla tasaverta isojen lasten kanssa. Kaunis päätös yhdessä vietetylle ajalle, aika ei aina ollut kivaa, välistä kaikille perin tukalaa, tänään hyvää ja kaunista koska menneitä aikoja, aikapäivää sitten menneitä. Tänään kaikille helpotus. Kohta me päästään (kohta ne lähtee). Kaunis selkeä päätös (kaikelle).

 

Sitten kuvat pihalta.

Keskellä pihaa kuorma-auto. Ilo kampeaa isoja teinejä lavalle, pikkuväki ihmettelee. Teiniväki pörhistää, pikkuväki ihailee. Pikkuväki odottaa: kohta saadaan karkkia. Aurinko paistaa.

Oma perhe kampeaa lapset lavalle: lapsuuden saattohoitoa. Isot aikuiset ja pienet lapset saattavat, parempaa lähtöä elämälle ei voi teini saada.

Äiti katsoo kuvia ja itkee.

 

Lopuksi kuvat Pohjois-Esplanadilta.

Äiti luulee ottaneensa ne itse.

Äiti selaa kuvat ja tajuaa: okei en mä ottanutkaan näitä kuvia, mä otin ne viereiset samanlaiset.

Kuvissa banderolli, banderollissa koulun nimi. Kyltti ei ole ole kiinni rekassa vaan sitä pitelevät aikuiset kadulla. Opettajat tulivat keskustaan vilkuttamaan vauvoilleen kadulla. Tulivat vaikkei ollut mikään pakko.

Äiti seisoo banderollin vieressä. Kerrankin joku kyltti jota ei ole maalattu itse.

 

Kuorma-auto tulee, kuorma-auto menee. Kuorma-autoja on tullut, kuorma-autoja on mennyt, autot täynnä lapsia, tulevaisuuden aikuisia.  Miksi äiti itkee? Tämä kaikki kuuluu asiaan. Opettajat ovat nähneet tämän saman moneen kertaan.

 

Äiti ei itke ajan kulumista, ei aikaa, äiti itkee koulua. Ei ole muodissa pieni onni, kaikki se mitä esikoinen illalla sohvalla muistelee. Illalla kotiin palattuaan esikoinen kelaa krapulassaan kaiken. Hän kelaa ääneen kaiken tärkeän, kaiken parhaasta koulupäivästään, kaiken mikä jäi mieleen. Samalla hän tulee kelanneeksi kaiken mikä jäi mieleen koko koulusta.

Mikään siitä ei mahdu kaupungin lukioverkon kehittämiseen, ei lukion sen enempää kuin peruskoulun. Äiti on opetuslautakunnassa, äiti kuuntelee. Äiti yrittää yhdistää itse synnyttämänsä abiturientin jutut siitä, mikä on tärkeää, siihen, mikä kaupungin mielestä on tärkeää.

Niillä ei ole mitään yhteyttä. Ei minkäänlaista.

Myöhään yöllä, kun kaikki nukkuvat, esikoisen äiti, opetuslautakunnan jäsen, katsoo ikkunasta yöhön ja itkee.

 

Me elämme huonoja aikoja. Meidän aikojamme leimaavat huonot arvot.

Meidän pitäisi kysyä lapsiltamme, mikä heille on tärkeää. He eivät ole yhtään pihalla. He osaisivat kyllä vastata.

Me vain emme osaa kuunnella.

 

Me olemme pahasti pihalla. Niin pihalla, niin pahasti, niin pahasti kusessa, kaikki lapset mukana.

 

Perheenäiti katsoi keskellä yötä valokuvia epäelinvoimaisesta lukiosta, jossa on aivan liian pieni kurssitarjonta. Perheenäiti katsoi kuvia rajoitetusta valinnanvapaudesta.

Perheenäiti katsoi kuvia huonosta lukiosta, eikä hän ymmärtänyt, mikä siinä pieniä isoja nuoria ihmisiä hetken verran eteenpäin kannattelevassa yhteisössä on niin huonoa.

Perheenäiti katsoi kuvia, ja kyllähän hän  on hitto vie ollut tähän Helsingin kaupunkiin monessakin asiassa ihan helevetin kypsä, mutta yksi aihe yli muiden on se, mikä vie häneltä hermot yli muiden:

meidän antimme lasten ja nuorten hyvinvointiin on enimmäkseen tekopyhää, saamatonta, kaksinaamaista, ymmärtämätöntä ja ihan vitun tyhmää.

 

 

 

 

 

 

 

Perheenäiti istuu helmikuussa. Hän on edelleen olemassa, mutta toivoo ehkä että se olisi jo pääosin unohdettu.

Tämä blogi ei ole juuri päivittynyt tänä vuonna syystä että perheenäidillä on ollut vähän muuta puuhaa. Se on vielä kesken.

Valtuutettu Virkkunen kuitenkin on edelleen olemassa, ja kyllä sekin vielä valtuustosalissa jotain joskus jupisee. Muutenkin kuin itsekseen.

 

Valtuutettu Virkkunen istuu Helsingin kaupunginvaltuuston valtuustosalissa. Kohta on taas yö. Me keskustelemme nyt Koffin puiston siivottomuudesta ja järjestyshäiriöistä.

Minä en väheksy niiden puiston lähiasukkaille aiheuttamaa häiriötä, mutta en aio osallistua keskusteluun. Virkkunen on tänään puheensa ehkä jo puhunut, talousarvion lähetekeskustelussa, ja se meni näin:

 

Hyvä puheenjohtaja, hyvät kanssavaltuutetut,

 

listatekstissämme viitataan valtiovarainministeriön raporttiin ”Julkisen talouden valinnat 2010-luvulle”. Opetustoimen näkökulmasta siinä esitetyt kysymykset ovat hiukan surullisia, kuten se, ”onko toiminta välttämätöntä kaupungin tavoitteiden saavuttamiseksi” ja se, ”tuottaako toiminta merkittäviä taloudellisia ja yhteiskuntapoliittisia hyötyjä”. Erityisen hassulta kuulostaa kysymys ”voiko toiminnan hoitaa tai rahoittaa julkisen sektorin toinen taho, kaupungin ulkopuolinen taho tai kansalaiset itse, kokonaan tai yhteistoiminnassa?”

Peruskoulutuksen järjestämistä ei tietenkään voi jättää kansalaisten itse huolehdittavaksi. Kaupungin on siitä huolehdittava jatkossakin ja yhteistoiminnassahan sitä kaupungin ulkopuolistenkin tahojen kanssa meillä kyllä tehdään. Käytettävissämme oleva rahamäärä ei näytä olevan merkittävästi nousemaan päin, mutta tilakustannukset kouluille kerääntyneen korjausvelan takia kylläkin ja vähän turhan kovaa vauhtia. Ratkaisuksi tähän on tähän mennessä tarjoiltu joistain koulukiinteistöistä luopumista.

Itseäni kuitenkin huolestuttaa yhtälö, jossa koulujen peruskorjausten aiheuttama tilavuokrien nousu senkun jatkuu korjausten myötä myös sitten, kun lasten määrä kääntyy jälleen nousuun – kuten joillain alueilla on jo tapahtumassa. Sitten kun koululaisia on taas tulossa opin tielle enemmän, tiloista luopuminen ei enää ole ratkaisu sille, että tilavuokrien kasvu syö opetustoimen budjetista opetuksen resursseja. Päiväkoti-ikäisten lasten määrän kasvu viittaa siihen, että meidän olisi ratkaistava tilavuokrien nousun aiheuttamaa ongelmaa muillakin tavoin etenkin kun tiedämme jo, etteivät lapsiperheet pakene Helsingistä entiseen malliin.

Listatekstistämme löytyy myös kysymys: ”miten toiminta voidaan hoitaa vähemmin kustannuksin tai muutoin tehokkaammin”. Opetustoimessa vähempiin kustannuksiin tilojen osalta voidaan minun nähdäkseni yrittää vaikuttaa sillä, että me alamme aidosti miettiä, mitä me koulurakennuksiltamme oikeasti tarvitsemme, millainen varustetaso on välttämätön ja mikä oikeastaan onkaan opetustoimen perustehtävä.

Koulurakennusten välttämättömät huonoa sisäilmaa parantavat korjaustoimenpiteet on ilman muuta tehtävä eikä niistä voida tinkiä. Opetuslautakunnassa tuntee kuitenkin usein itsensä jos ei nyt ihan kädettömäksi, niin vähintäänkin vähän voimattomaksi peruskorjausten hankesuunnitelmia ja niiden kustannuksia hyväksyessään.  Kustannusarviot paukkuvat matkan varrella eikä ihmisellä, joka ei työkseen rakenna tai suunnittele rakentamista, ole todellista kykyä tai mahdollisuutta arvioida sitä, mikä kaikki rakennuksen uudistaminen ja mitkä kustannukset ovat oikeasti tarpeellisia. Joskus tuntuu kuin peruskorjauksilla vain olisi piikki auki sen sijaan että niiden kustannuksia yritettäisiin oikeasti jossain hallita. Samaan tunteeseen kaupungissa törmää varmasti muissakin hallintokunnissa.

Kouluilta saadun palautteen mukaan niissä koetaan, että tietotekniikkahankinnat tuntuvat edelleen hoituvan kuin taantumaa ei oikein olisikaan. Uusia koneita tupsahtelee kouluihin joskus ilman että niitä aina ehditään oppia käyttämään.  Koneen tulisi olla väline, ei itsetarkoitus. Tilanteessa, jossa tulevaisuutta koko ajan maalaillaan säästötarpeen väriseksi, meidän pitäisi aidosti keskustella siitä, mikä on tärkeää ja mikä koulujen tarkoitus. Se on tulevaisuudessa toivottavasti vielä muutakin kuin elämää rakennuksen ja koneiden ylläpidon ja niiden kustannusten ehdoilla.

Hyvä esimerkki siitä, kuinka kone Helsingissä taluttaa jo ihmistä, on meille luottamushenkilöille käyttöön tuleva uusi niin sanottu asiakirjanhallintajärjestelmä Ahjo, jonka myötä siirrymme niin sanotusti sähköisiin kokouksiin. Tänään kuulimme että tätä järjestelmää ei voi, ainakaan aluksi, käyttää muulla kuin kaupungin tätä tarkoitusta varten jokaiselle jokaisen luottamustoimen jäsenelle ja myös varajäsenelle hankkimalla omalla tietokoneella. Omia koneita ei voi käyttää vaikka haluaisi. Koneita hankitaan monille luottamushenkilöille, jotka eivät niitä oikeasti tarvitse. Tälle on voitava tehdä jotain. Elämme kuitenkin avaruusaikaa.

Toivoisin että pysähtyisimme jossain kohtaa, mieluusti viimeistään tässä, miettimään, mitä ihmettä me oikein olemme tekemässä kun kaikkeen, mitä teemme, tarvitaan koko ajan enemmän kaikenlaista kalustoa, jota pitää toki tulevaisuudessa myös päivittää. Kaikki sen vaatima resurssi on lopulta pois jostain muusta.

Itse en ymmärrä mitä vikaa liitutaulussa oikeastaan oli.

Ja ihan lopuksi: pidän tärkeänä positiivisen diskriminaation määrärahojen turvaamista sekä kouluissa että päiväkodeissa, samoin kuin koululaisten iltapäivätoiminnan paikkojen lisäämistä vastaamaan paremmin kasvanutta kysyntää.

Kiitos.

Äsken valtuustosalissa kerrottiin vitsi. Se veti koko salin hiljaiseksi.

Teidän on varmasti kamalan vaikea arvata, mitä vitsi käsitteli, kun kyseessä oli keskustelu alkoholinkäytöstä Koffin puistossa.

 

Me jätämme nyt loput asiat tältä päivältä pöydälle. Siirrämme ne siis takaisin keittiön pöydälle.

Voikaa hyvin.