Minulle oli alun perinkin epäselvää, kenen oli tarkoitus kuulla ja ketä.

 

Niinpä päätin puhua itse, varmuuden vuoksi. Ja lisäksi kuunnella muita – ja ihan kuunnella, ei vain kuulla.

 

Esitys aloitettiin numeroista. Opetusviraston asialliset ja ystävälliset virkamiehet (virkanaiset) heijastivat koulun jumppasalin seinälle powerpoint-luvut.

 

Minä siinä ajattelemaan, että ei tämä nyt vaan voi olla totta – voiko muka? Että luvut ovat pielessä heti alkuun? Että yhden koulun oppilaista NELJÄNNES on unohtunut taulukosta tyystin? Mennyt taivaan tuuliin, heti alkuun, ensimmäisillä minuuteilla? Ja juurikin sen lakkautettavaksi aiotun koulun lapset?

 

Kyllä se vaan voi niin olla, ja olikin.

 

 

Rakas Helsinki, mitä tekisit ilman meitä äitejä ja isiä, jotka tulevat paikalle kun kutsut, ja tarkistavat siinä joutessaan ilmaiseksi meille esittämiesi lukujen paikkansapitävyyden?

 

Hukassa sinä olisit.

 

Vaikka voisithan tietysti soittaa sinne kouluun itsekin, kysyäksesi vaikkapa että totanoin, paljonks teillä oikeastaan onkaan niitä oppilaita siellä?

 

Harkitsepa tätä rakas Helsinki. Kuka ikinä oletkin, kuka ja missä,

 

muualla kuin hukassa.

 

 

Onneksi sinulla on meidät, kaikki äidit ja isät. Sillä ilman meitä sinulla ei olisi lapsia, joilta uhata lakkauttaa koulu joka kolmas vuosi. Ja mitä sinä sitten tekisit?

 

Olisit varmaan aika hiljainen,

 

aika tyhjä.

 

 

Opetusviraston ystävälliset, asialliset virkamiehet (virkanaiset) korjasivat sitten jumppasalin seinälle oikeat luvut. Meidän kaikkien lapset pääsivät sittenkin esitykseen mukaan,

 

mikä ikinä tämä esitys onkin. Aina ei ihminen muista, minkä lajin taidetta nyt ollaan tekemässä.

 

Vai pitäiskö vaan puhtaasti puhua vähän järkeä. Jos joku vaikka sen jotenkin kuulisi.

 

Jos vaikka tapahtuisi ihme: tapahtuisi kuuleminen.

 

Niitähän kuulemma tapahtuu.