Okei.

Voin nyt sitten liittyä johonkin facebook-ryhmään, joka päivittelee ja vastustaa. Voin päivitellä tai vastustaa kadulla, puhelimessa, sähköpostitse. Voin manata kansaa, kun se on niin kauhean tyhmä.

Kansa ei ole tyhmä. Kansa on kansa. Kansa päättää. Enemmistö päättää. Ongelma vain on siinä, että kansalla ja sen enemmistöllä ei nyt - nytkään - ehkä ollut ihan täysin selvää se, mistä nyt helvetti soikoon päätettiin.

Voi vitun vitun vittu. Tämä on virallinen lausuntoni tänä yönä, ja sen ainoa syy on nyt tämä:

täysijärkinen ihminen, joka tässä kohtaa, nimenomaan TÄSSÄ kohtaa, jättää politiikan, ei ehkä ole ihan järjissään.

Pitää sitä sentään pikkuisen katsoa, kenen käsiin sen jättää. Pitääkö tätä jumalauta sittenkin jatkaa.


Hyvät ihmiset, tänä yönä minun tekisi tosi kovasti mieli kääntää takkini. Minun tekisi mieli jättää tekemättä se, mitä lupasin tehdä.

Minun tekisi mieli olla jättämättä politiikka, vaikka vihaan sitä.




Mita eroa on Julia Virkkusella ja perussuomalaisilla?

Ei juuri mitään. Julia Virkkunen äänestettiin Helsingina kaupunginvaltuustoon kunnallisvaaleissa 2008 samasta syystä kuin muutama kymmenen perussuomalaista äsken eduskuntaan.

Molemmat puhuivat äänestäjilleen alun perin suomea. Muuta asiaosaamista ei ollut.

Kaikki voivat nyt katsoa peiliin. Kaikkien on syytä. Tämä ei tullut tyhjästä. Minä menin valtuustoon yhtä tyhjästä kuin ne muutama kymmenen perussuomalaista äsken eduskuntaan. Minut ja ne muutama kymmenen erottaa ehkä toisistaan arvomaailma, ehkä. Ei muu.



Katsellaan aamulla peiliin. Ja näkyi sieltä mitä hyvänsä,

ihan sama,

me heräämme joka tapauksessa aamulla perussuomalaisessa maailmassa, ja meillä on siellä tehtävä,

meillä on monta,

meidän pitää vaalia kulttuuria, lukea kirjoja, käydä teatterissa, antaa kuvataiteen olla mitä ikinä se kulloinkin on ja soittaa, laulaa ja ostaa kaupasta vähälevikkisiä runoja. Vaikka aikoisimmekin lukea ne vasta joskus myöhemmin. Meidän pitää opettaa lapsemme suvaitsemaan, vaikkemme oikein osaisi itse. Meidän pitää opettaa lapsemme olemaan automaattisesti tyrmäämättä kaikkea sellaista, jota emme juuri nyt ymmärrä itse.


Meidän pitäisi ehkä tehdä jotain. Ylimielinen kansalle tuhahtelu on pahinta mitä nyt voi tehdä. Itse me se kansa olemme.


Tehdään jotain muuta. Tehdään sitä, mikä meistä on tärkeää. Protestiäänet on nyt annettu. Ne olivat ehkä jotain vastaan, jotain epämääräistä ehkä.


Nyt on aika antaa ääni jonkin puolesta. Jonkin tärkeän asian.


Jonkin sellaisen, jota ilman ei voi elää. Ei edes Suomessa.


Me, jotka tänään ja huomenna uhoamme siellä facebookissa lentävämme täältä Suomesta tämän vaalituloksen jälkeen jonnekin pois, emme kumminkaan mene yhtään mihinkään, korkeintaan lomalle viikoksi ja onnekkaimmat kahdeksi. Me synnytämme lapsemme tänne ja täällä heidän täytyy kasvaa.


Äiti ei voi sanoa lapselleen: synnyitpä paskaan maahan, lennetään äkkiä pois. Äiti ei voi sanoa eikä isä. Ei meillä hei ole siipiä.

Äiti ja isä voivat sen sijaan tehdä maastaan paremman paikan olla. Jos ei se tänään ihan onnistunut siellä uurnilla, se onnistuu nyt sitten jotenkin muuten.


Jos joku oikeasti yrittää jotain, edes vähän.


Nyt mennään näillä korteilla neljä vuotta, näillä itse valituilla kansanedustajilla. Eduskunnassa on nyt dynamiittia, on entistä kehonrakennusta ja vaikka mitä kiinnostavaa uutta lähestymistapaa lainsäädäntötyöhön. Mennään näillä nyt sitten.

Mutta jos tästä nyt masentuu, siitä ei tule loppua.

Ainoa masennuksen syy on lopulta seuraava: joku MUU ei tehnyt jotain sen eteen että asiat olisivat paremmin.


Entä jos tehtäisiin itse. Me, jotka pahoin pelkäämme, ettemme ehkä kovin hyvin viihdy läpeensä perussuomalaisessa maailmassa, voimme ehkä alkaa tehdä siitä jotain toista.


Ei siihen jumalauta mitään vaaleja tarvita. Vaalit ovat vaaleja, ei niitä ihminen ymmärrä.

Mennään aamulla kauppaan ja ostetaan sieltä vähälevikkisiä runoja ja he, joilla ei ole yhtään rahaa, lainatkoot ne kirjastosta. Vielä kun niitä on, runoja ja kirjastoja. Se on MEISTÄ kiinni, onko niitä, ei muista. Maailmasta tulee tasan sellainen kuin siitä tehdään ja se muuttuukin vain niiden tekemisten mukaan,


ei ikinä minkään jupinan. Ei ikinä minkään jupinan.