Perheenäiti on talvihorroksessa ja pyrkii välttämään siellä asioiden ajattelemista.

Ihan koko ajan se ei kuitenkaan onnistu.

 

Perheenäiti meni eilen kiltisti kaupungintalolle. Hänet oli kutsuttu pääkaupunkiseudun uusille kaupunginvaltuustoille tarkoitettuun pääkaupunkiseudun yhteiseen seutuyhteistyötilaisuuteen.

Tiedätsä hei missä sä olet ja miksi, perheenäiti kuiskasi siellä eräälle toiselle valtuutetulle. En, toinen kuiskasi takaisin. Perheenäiti helpottui. Sitten istuttiin juhlasaliin.

Neljä kaupunginjohtajaa puhui. Olisi ehkä epäkunnioittavaa vihjailla tässä mistään diibadaabailusta, joten perheenäiti kirjoittaa sen sijaan tähän sen, mitä hän kirjoitti puheiden aikana sylissään olevan paperipinon päälle:

 

"HEL    SIN    KI

VAN    TAA

ES    POO

KAU    NI    AI    NEN"

 

ja sen jälkeen perheenäiti ryhtyi hissukseen työhön. Hän aloitti projektin, jonka tarkoituksena on löytää nimi tulevaisuuden suuren kuntaliitoksen tuottamalle uudelle uljaalle kaupungille.

Projekti alkoi ihan hyvin. Perheenäiti katseli tavuja ja ensimmäisen puolen tunnin aikana paperiin ilmestyivät mm. seuraavat sormiharjoitukset:

 

"KAUHESPONTAA

TAAPONKINEN

KIVANNIPOO

ESSINKAUTAA

KAUNISPOOVANSINKI

HELESVANNIAINEN"

 

Sitten projekti keskeytyi.

Perheenäiti kuuli puhetta, joka sai hänet nostamaan katseensa tästä tärkeästä asiapaperista. Hän kohdisti katseensa seinälle. Perheenäiti tunsi, kuinka jokin alkoi kiristää hänen kasvojaan.  Seinälle oli heijastettu seuraava teksti:

 

"METROPOLI-VISIO

Pääkaupunkiseutu on kehittyvä tieteen, taiteen, luovuuden ja oppimiskyvyn sekä hyvien palvelujen voimaan perustuva maailmanluokan liiketoiminta- ja innovaatiokeskus, jonka menestys koituu asukkaiden hyvinvoinnin ja koko Suomen hyväksi. Metropolialuetta kehitetään yhtenäisesti toimivana alueena, jossa on luonnonläheinen ympäristö ja hyvä asua, oppia, työskennellä sekä yrittää."

 

MITÄ  täällä oikein tapahtuu, perheenäiti kysyi itseltään ja katsahti takaisin paperiinsa. Kuulostaako Helesvanniainen maailmanluokan liiketoiminta- ja innovaatiokeskukselta? Voiko sellaisessa todella asua - vai vain yrittää?

 

Perheenäiti jatkoi kuuntelemista. Hän katseli Espoon kaupunginjohtajaa ja yritti ymmärtää tämän suusta tulevia sanoja.

Se ei onnistunut. Mikä minua oikein vaivaa, perheenäiti mietti. Sitten hän tajusi:

sanoilla ei ollut sisältöä. Ja jos olikin, perheenäiti ei ymmärtänyt niiden yhteyttä itse elämään.

Ehkä voisitte auttaa. Kertokaa minulle, mitä tarkoittavat seuraavat termit:

 

käyttäjälähtöinen innovaatioympäristö

temaattinen kehitysympäristö

innovaatioympäristön sisällön kehittäminen

kaupungin oma asiakaspinta

 

Nämä perheenäiti nimittäin ehti kirjoittaa ylös. Lisäksi hän kirjoitti seuraavan lauseen:

 

"Pääkaupunkiseutu profiloituu avoimien käyttäjälähtöisten kehitysympäristöjen edelläkävijänä."

 

Perheenäidistä tuli raskas. Hän alkoi painaa. Hänen päänsä kallistui, lattia veti häntä puoleensa.

Miksi, perheenäiti ajatteli. Miksi minun piti ryhtyä tähän?

Sitten hän katsahti vielä kerran seinälle. Metropoli-visio, siellä luki. Sen jälkeen perheenäiti vastasi itselleen.

 

Sinä ryhdyit tähän siksi, ettet pidä huonoista suomalaisista viihdeohjelmista, ja rakkaani, Metropoli-visio on juuri sellainen.

Avaa joskus suusi, jooko.

 

Minä avaan ehkä vielä joskus suuni. Eilen en pystynyt. En tiennyt mitä sanoa. Kaupungin oma asiakaspinta oli niin tahmea että se piti minua tiukasti otteessaan, en voinut liikkua, kieleni jäi jumiin.

En tiennyt mitä sanoa.

 

Helesvanniainen. Minä lohdutan sillä itseäni. Se ei kuulosta maailmanluokan metropolilta vaan leppeältä syrjäkylältä. Se ei kehity eikä menesty eikä sitä viedä ulkomaille. Se vain on. Ja ennen kaikkea: sen jälkeen kun sen kaikkien virastojen seiniltä on viimein revitty alas kaupungin oma asiakaspinta, samalla tavoin kuin niistä aikanaan purettiin asbesti - sen jälkeen siellä on hyvä, ei vain asua, oppia ja yrittää työskennellä, vaan myös olla.

 

Perheenäiti lapioi suuhunsa kaupungin artisokka- ja savuporosalaatit ja meni kotiin. Seutuyhteistyötilaisuudesta mukaan tarttunut paperipino painoi kilon.

 

Kun muut nukkuivat, perheenäiti istui nojatuoliin. Hän istui siinä hetken. Häntä ei yhtään naurattanut.

Ajat muuttuvat vielä, hän päätti. Näille nauretaan joskus. Näitä hävetään, ja siihen auttaa nauru.

Perheenäiti päätti elää vanhaksi. Hän haluaa olla mukana sitten kun tälle viimein saa nauraa.