Yö.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Perheenäiti on kyllästynyt siihen. Hän on kyllästynyt yöhön. Hän on kyllästynyt pimeyteen ja valvomiseen yksin. Hän on kyllästynyt ajattelemaan öisiä ajatuksia.

Ne ovat toisinaan tarpeettoman alakuloisia. Päiväiset ajatukset ovat parempia.

 

Perheenäiti meni nukkumaan ja ajatteli. Hän ajatteli kähmintää ja kuulumista. Puolueeseen kuulumista ja kuulumattomuutta. Hän ajatteli syitä sille, miksi ihmiset kuuluvat puolueisiin.

Sitten hän ajatteli sitoutumattomuutta. Nimenomaan sitoutumattomuutta puolueeseen. Hän on ajatellut sitä monesti. Hän on yrittänyt kehittää tarpeen kuulua. Puolueeseen.

Se ei vaan oikein ole kehittynyt. Sitä ei vaan ole. Ei vieläkään.

 

Perheenäiti on aina halunnut kuulua. Se on tärkeää, irrallaan ei voi olla. Muuta kuin suruissaan. Kun kaikki niissä kuitenkin aina ovat yksin, muun aikaa olisi kiva kuulua. Johonkin. Silti useimmissa maailman paikoissa perheenäiti ei oikein ole tuntenut kuuluvansa. Ulkopuolinen olo on aina ollut sisäpuolista tutumpi.

Paitsi kotona. Ja joskus jossain seurassa.

Kaikki sellainen seura on alkanut pesiä perheenäidin rintalastan takana ja jäänyt sinne. Rakkaaksi.

 

Perheenäiti tunnustaa: puoluerakkaus on hänestä hiukan pelottavaa. Kuulumisen tarpeen hän ymmärtää, todellakin, puoluerakkautta ei. Ei ymmärrä vaikka yrittäisi, ja yritetty on. Jo monta kuukautta.

Perheenäiti ei ymmärrä värin tunnustamista. Hänestä se on jotenkin epäilyttävää. Yhden värin tunnustaminen sulkee niin helposti pois toiset värit. Vaikka niissäkin voisi olla jotain hyvää, joissakin ainakin. Perheenäiti ei pidä sellaisesta ajattelutavasta, jossa vain oma ryhmä on kaikessa hyvä ja muut jotain, mikä pitää voittaa. Muu on jotain, mikä pitää pitää kurissa ja taltuttaa.

Perheenäiti ei pidä siitä siksi, että sellainen tapa ajatella synnyttää maailman sodat.

Palava puoluerakkaus ei ehkä ole ihan sama asia kuin yltiöisänmaallisuus, mutta perheenäidin mielestä niissä on jotain pelottavan yhteistä. Jotain sellaista, jota perheenäiti ei omaan ajatteluunsa haluaisi sisällyttää. Sitä nimittäin, että johonkin kuuluminen edellyttää kykenemättömyyttä ymmärtää ja hyväksyä jotain toista. Perheenäiti ei ole onnistunut kehittämään sisimmässään palavaa puoluerakkautta.

Hän sitoutuu mieluummin hyviin ihmisiin, ja hyvää aikoviin ajatuksiin.

Niitä voi olla useammassa puolueessa. Ja niiden ulkopuolella niitä vasta onkin.

 

Noh, se siitä. Perheenäiti on kaiketi tänä yönä tehnyt päätöksen. Hän on kaiketi päättänyt nyt sen, minkä hän päätti jättää päätettäväksi joskus myöhemmin. Että liittyäkö puolueeseen vai ei.

Tänä yönä näyttää siltä että perheenäiti ei liity. Hän liittyy vuodenvaihteessa vihreiden valtuustoryhmään, ja toimii siellä yhdessä muiden kanssa yhdessä sovittujen sääntöjen mukaan.

 

Perheenäiti miettii tänä yönä, miksi hänen öiset ajatuksensa ovat viime aikoina olleet hiukan alakuloisia. Vaikkei ole mitään hätää.

Nyt hän tietää. Se johtuu siitä valtavasta määrästä asiallisuutta, jota hän kahlaa päivittäin läpi. Asioihin liittyvää asiallisuutta.

Ei siinä mitään vikaa ole, tietenkään. Hyvä vaan että asioita hoidetaan asiallisesti. Asiallisuus vain tarvitsee vastapainon.

 

Nyt perheenäiti tietää, miksi öistä on tullut niin alakuloisia.

Niistä on jäänyt hulluttelu. Kaikenlainen hulluttelu värjöttelee nykyään parvekkeella.

Se ei ole hyvä.

 

Perheenäiti avaa keskellä yötä parvekkeen oven ja taluttaa hulluttelun takaisin sisään. Jospa kumminkin jätettäisiin se kunnalliskähmintä ihan vaan osa-aikaiseksi, mitä se oikeasti myös on. Jospa ei annettaisikaan sille elämästä liian isoa osaa. Kyllä kai minä jo olen todistanut olevani asiallinen aikuinen. Todistanut jollekin, itselleni vaikka.

Hulluttelu rojahtaa sohvalle, kääriytyy vilttiin ja on vähän vihainen.

Minä lepytän sen vielä.