Ensin lähdetään kotoa touhukkaasti. Tunnetaan oma itse tärkeäksi mutta sysätään se samalla sivuun.

 

Täytyy toimia. Muiden hyväksi, ja omien lasten. Ja muiden lasten.

 

Oma itse jätetään kotiin. Se itkisi vain, maailmaa. Jätetään se nyt kotiin.

 

Lähdetään kotoa touhukkaasti. Otetaan mukaan tietokone, että pärjättäisiin. Unohdetaan, että tietokoneella on jokin kummallinen tapa, sellainen, että netti toimiikin vain kotona. Joku oman lapsen kotiin virittämä systeemi, josta itse ei ymmärrä mitään, kun ei kerran ole edes tarvinnut yrittää. Lapsi hoitaa nämä asiat kyllä. Aikuinen vaan hoitaa ensin lapsen maailmaan.

 

Lähdetään kotoa touhukkaasti, otetaan tietokone turhaan mukaan, kaikesta maailmasta irrallinen, ei yhteyttä verkkoon, jos ei istu tietokoneen kanssa kotona. Puhelimestakin puuttuu äly, kun ei sitä ennenkään ole puhelimeen tarvittu, ihan omasta takaa on riittänyt, omiin tarpeisiin.

 

Hölmöä. Ja nykyään varmaan jo vähän noloa.

 

 

Mennään kokoukseen. Pelastetaan lapsilta koulu. Pelastetaanko? Taasko? Miten nyt, tällä kertaa?

Eikö kannattaisi jo luovuttaa? Ehkä kannattaisi, mutta vielä ei osaa. Ehkä kohta osaa jo. Ehkä jo huomenna?

 

Viedään kokous läpi. Yritetään puhua viisaita, ja jos ei siitä mitään tule, yritetään ajatella edes. Yritetään muidenkin edestä, kaikkien, jotka juuri nyt eivät ehdi, eivät jaksa, eivät pysty.

 

Yritetään. Ollaan reippaita. Ollaan reippaita realisteja.

 

Yritetään tehdä tasan se, mihin pystytään itse. Ei enää enempää. Ehhkä vähän enemmän silti, mutta ei paljoa enempää enää. Vain kaikista paras, minkä itse osaa. Vain oma parhain. Yhdessä muiden kanssa.

 

 

Tulee ilta. Tulee kauniita sanoja. Tulee kiitoksia. Tulee tukea, tulee yhteinen olo, tulee tunne kuulumisesta.

 

Sitten tulee yö.

 

 

Yöllä suru tulee. Yöllä sanat pannaan riviin, toisten sanat. Yöllä niitä muistellaan.

 

Yöllä surun alla, surun päällä, joka puolella surua ovat vain yhdet sanat: ne ainoat illan aikana kuullut moitteet.

 

Ne pienet. Ne lyhyet. Ne turhat, joita ei enää olisi itse jaksanut kuulla.

 

Ihminen ei enää myöhään illalla, pitkän päivän jälkeen, halua kuulla moitetta siitä, että on vain yrittänyt parhaansa.

 

 

Aamuyöstä yö on syvä. Kotoa on lähdetty touhukkaasti, nyt tullaan turhan tietokoneen kanssa kotiovelle, jäädään siihen, kadulle, irralleen. Istutaan oman oven eteen, katsellaan öistä katua.

 

Sataa vettä.

 

Ei ole enää kiire. Ei ennen aamua. Istutaan tässä nyt, kotioven edessä, sataa vettä. Avataan se turha tietokone. Laitetaan sanat sinne, tässä kadulla.

 

 

Ei ole montaa jäljellä enää tästä asiasta. Ei ole montaa sanaa enää loputtomasta menettämisen pelosta, uhasta lasten menettää tärkeät aikuiset. Ei ole enää asiaa.

 

Sanottavana on enää se, millaista on.

 

 

Millaista on?

 

Millaista on lyödä päätä seinään, olla idealisti, uskoa silloinkin kun muut enää eivät jaksa, uskoa ja toivoa ja toimia, monta kertaa peräkkäin, tehdä parhaansa? Millaista on miettiä yöt, miten sen tekisi?

 

Ja millaista on sitten muuttua idealistista realistiksi, tajuta missä mennään, tajuta mikä enää on mahdollista ja mikä enää ei, ja yrittää silti toimia, tehdä se, minkä voi, vaikkei enää yhtään jaksaisi, ei yhtään,

 

ja kuulla sitten moitteet siitä, ettei enää ole idealisti? Että onkin realisti enää, tunnistaa kohdan, jossa jokin täytyy luovuttaa historiaksi, antaa mennä? Päästää irti? Ja yrittää säilyttää enää vain se, minkä oikeasti ehkä vielä voi?

 

Millaista se on?

 

 

Se on yksinäistä.

 

On niin paljon ihmisiä yhdessä toimimassa hyvän asian puolesta. On niin monta hyvää yritystä, hyvää ihmistä, kauniita katseita, halauksia.

 

Ja loputon yksinäisyys silti, tämän kaiken edessä ja alla.

 

 

Kotoa on lähdetty touhukkaasti, oma itse on sysätty sivuun.

 

Kotona se odottaa, tervehtii vaisusti keskellä olohuoneen lattiaa keskellä yötä, kun muut nukkuvat.

 

Minä katson sitä silmiin siinä. Ei me siinä paljoa puhuta, seistään hetki. Ei me siinä mitään puhuta.

 

Ei ole enää mitään asiaa. Se ymmärtää kyllä, miksi minä itken. Minun oma itseni.

 

Varmaan se itkisi itsekin, jos se enää jaksaisi.