Rakkaat menneet lukijani,

yön pimeydessä ihminen harjoittelee kolumnin kirjoittamista. Sillähän voisi katsokaas lyödä rahoiksi, vaikkapa joka kerta kun on jostain kärttyinen.

 

Harmi että ihminen on niin kamalan laiska, lyhytjännitteinen, ei jaksa etsiä kärttyisille sanoilleen maksavia asiakkaita. Niinpä hän julkaisee ajatuksensa ilmaiseksi. Koska se nyt vaan on mahdotonta lyödä rahoiksi, elämä. Rakkaat menneet ihmiset,  tässä teille tämänöisen kärttyisyyteni aihe:

 

AI NIIN

 

Kestävyysvaje, vastuunkanto ja vaikeat päätökset? Tiedossa on tietenkin talkoot.

 

Talkoot aloitamme kriisipuheella. Talkoopullat syömme pienessä pelossa, huonolla omallatunnolla santsaamme kahvia viikkotolkulla ennen tositoimia. Pudistelemme päitä huolesta jäykkinä, verryttelemme leukaperät ja lihakset että jaksamme kantaa vastuuta.

 

Vastuunkannon aloitamme pienimmistä, koska se on helpointa. Heidät kannamme kotoa päiväkotiin. Äidit kannamme töihin, kun eivät tajua mennä itse. Äidit eivät tajua omaa parastaan eivätkä valtion varsinkaan. Heitä täytyy auttaa, tai oikeammin: heidän täytyy auttaa valtiota. Selviämään kestävyysvajeesta.

 

Päiväkodit täyttyvät, seinät alkavat paukkua mutta ei se mitään, lapset ne siellä vain auttavat äitejään auttamaan valtiota selviämään. Kriisikunnat eivät selviä kasvaneista päivähoitokuluistaan, mutta minkäs teet, talkoot ovat alkaneet. Tässä ei nyt enää sovi ihmetellä. Jos joku muistuttaa meitä talkooväkeä siitä, että lasten kotihoidontuki tuli kunnille päiväkotihoitoa halvemmaksi, hänen suunsa tukimme kriisipullalla.

 

Nyt on tilanne päällä, sanomme. Nyt ei sovi ajatella, nyt täytyy toimia. Kannamme äidit töihin että isät mahtuvat kotiin lapsiaan hoitamaan, näin työllisyys paranee, sanomme. Sille on hyvä nyökytellä. Kukaan vain ei tunnu tietävän, kuinka työllisyys paranee sillä, että yksi kotona ollut lähtee töihin toisen töissä olleen jäädessä kotiin.

 

Isät on kuitenkin osallistettava lastenhoitoon, ja kun eivät he ymmärrä siihen itse ryhtyä, valtio osallistaa. Valtio haluaa isän kotiin vaikkei lapsella isää edes olisi. Tämä on tasa-arvoa. Kuten sekin, että pienyrityksen yrittäjäisälle tarjotaan mahdollisuus jäädä vuodeksi kotiin. Yritys tosin sillä aikaa katoaa ja isä on sen jälkeen työtön, mutta minkäs teet, nämä ovat työllisyystalkoot ja talkoopäätökset vaikeita.

 

Kriisikahvipannun jäähtyessä joku erehtyy kysymään, mitä tapahtui kahden äidin perheille. Kannettiinko molemmat äidit töihin, vai valittiinko toinen äideistä paremmaksi hoitajaksi, isäksi? Talkoojälkiä siivotessa moni ei tätä muista, kuten ei sitäkään, mitä kaikki alun perin koski.

 

Ai niin lapsia? Heitä ei kriisipuhe tunne. He vain tuntevat sen jäljet.