Yö.
Sitä ennen oli päivä. Sitä ennen oli yö, ennen sitä päivä.
Ne kuluvat, ja ihminen.
Olen opetellut olemaan. Harjoitus tekee mestarin väsyneeksi. Olen silti, joskus jopa läsnä.
Poissaollessani tämä blogi on näköjään uudistunut. Minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Käyttäjätunnukseni ja salasananikin uudistuivat joskus talvella, minua ei täällä enää tunnistettu. Vetihän se vähän yksinäiseksi. Teki mieli kirjoittaa tähän, että teki mieli kirjoittaa tähän, mutten voinut.
Ei se mitään. Nyt on kulunut tarpeeksi aikaa. Nyt ei ole enää lukijoita. Nyt oma blogini kai hyväksyi minut tänne takaisin säälistä. Kiitos vain, yhtä hyvä syy se on tulla kuin mikä tahansa muu.
Jos kirjoitan tähän nyt jotain, kukaan ei sitä huomaa.
Se on hyvä. Se tekee yöstä pienen, käsitettävän kokoisen.
On hyvä joskus käsittää.
Istuin tänään lapseni haudalla. Tuijotin kiveä pitkään ja yritin käsittää, mistä siinä oli kyse. Se vei aikaa. En ollut käynyt siellä vuosiin, minulla ei ollut niiden kuluessa aikaa.
Minulla oli aikaa nyt. Annoin sen olla, istuin siinä, istuin kunnes käsitin. Aika auttoi.
Aika auttaa käsittämään. Muuhun se ei auta.
Punaisen talon pihasta on tullut vihreä. Ostin eilen vihreän auton punaisen tilalle. Punainen vuotaa jäähdytysnestettä, vihreä öljyä. Tämä on vähän tällaista näiden värien kanssa. Seuraavaksi kokeilen sinistä autoa. Valkoinen minulla kerran oli, siitä ei vuotanut mitään mutta takapenkki homehtui, ehkä juuri siksi kun ilman mitään vuotokohtaa auto oli puutteellisesti ilmastoitu.
Voimien kerääminen kaiken varalle vie voimia. Yöllä ihminen levittää voimat pöydälle, tutkii niitä ja tajuaa että näillä tarttis nyt sitten pärjätä.
Monesti pärjätäänkin ja jos ei, otetaan lisävoimat velaksi omalta itseltä.
Nyt taitaa olla aika maksaa takaisin. Istuin tänään lapseni haudalla ja käsitin, mihin minusta on ja mihin ei.
Paljoon on ollut, käsitin senkin. Nyt on enää hyvin vähään. Voimavelkaa täytyy lyhentää. Täytyy elää pienesti, pienessä maailmassa.
Kun lumi suli punaisen talon pihalta, suli se harteilta. Ihminen teki ruokaa, kantoi vettä, hakkasi puita ja lämmitti, kuunteli lapsia kerrankin ja kahdestikin melkein ja juttelikin. Se riitti. Ei tarvittu muuta, yö nukkui hyvin ja lapset. Ihminen tajusi:
tähän minusta on. Tähän minä riitän.
En riitä muulle maailmalle enää. Se vaatii liikaa, se on liian iso. Maailma on ollut iso vaatimus, hartioita painava. Siirryin katselemaan sitä etäämmältä ja silloin -
jotain tapahtui.
Aloin kuulla kuinka linnut laulavat. Se oli kummallista. Kiinnostuin pensaista, ajattelin niitä päivin öin. Niitä alkoi näkyä kaduillakin. Mistä nämä ovat tulleet? Missä nämä ovat olleet?
Missä minä olen ollut?
Jossain liian kaukana, liian väärässä paikassa. Vähempikin väärä riittää.
On hyvä olla takaisin. Puissa havisevat lehdet ja öisin ne lepäävät. Onneksi olkoon tämä.
Kommentit