Hiljaisuus tuli kovalla ryminällä, ryminä kesti joitain vuosia. Korviin sattui usein. Oli usein kiire, usein riittämätön oli ihminen. Kaiken edessä.

Oli paljon riitoja ja silloinkin kun ei ollut, oli kova meteli. Siltikin.

 

Mikä nyt sitten on, kun riittämättömyys on entisellä mallillaan, sitä riittää vaan ja riittää, meteliä on joka päivä eikä ihminen vielä näin varhaisessa keski-iässäkään sentään viitsi kokonaan riitaa haastamasta lakata, sentään, vaikka unohtaakin joskus luontonsa ja esiintyy elämässä lauhkeana. Mikä nyt on?

Miten voi olla niin hiljaista, siltikin?

 

Paras on tapahtunut. Puoli vuorokautta se harmitti. Pääsi jopa itku. Ihminen hämmästyi sitä, oikein vilpittömästi. En muista koska olisin omia itkujani hämmästellyt, mutta tätä kylläkin. Mitä ihmettä sinä oikein itket, ihminen kysyi itseltään vaali-iltana,

eikä osannut vastata. Vastasi myöhemmin vasta. Mitä ihmettä sinä ET itke? Kaikkeahan sinä itket, mikset siis tätäkin hölmö.

Että se siitä sitten. Ja kun puoli vuorokautta oli mennyt, ihminen korjasi ryhtinsä, vilkaisi peiliin ja virnisti.

Helvetin hyvä että se loppui. Tämän tosiasian ihminen itselleen tunnusti. Peilikuva vilkaisi takaisin ja virnisti samaa. Keski-ikä turvotti silmiä ja helpotti elämää, teki siitä saman kuin ennen mutta helpomman hengittää.

 

Se se nyt on. Siitä se johtuu, hiljaisuus. Hyvä on tulossa, ja se tulee aina hiljaa.

Aina näin hiljaa, aina näin hitaasti.

 

Sattumiinhan minä en usko, koska vääjäämätön ei uskoa kysy, se kun tapahtuu uskomattakin. Jos Helsingin kaupunginvaltuustosta tipahtaa ehdolla olleista nykyisistä valtuutetuista kokonaan vain yksi, tasan yksi ja siis siten, ettei hänestä edes tule varavaltuutettua, ja jos se yksi yksinäinen olen minä, se ehkä ihan oikeasti ainoa pikkueläin siellä salissa, yksinäinen syntymästään asti, joka on neljä vuotta yrittänyt ahdistua siellä kuoliaaksi, väärässä paikassa taas, silloin on täytynyt tapahtua se, mistä olen kuullut vain puhuttavan mutten koskaan oikein ole tiennyt, mitä se tarkoittaa, tiedän vasta nyt:

armo kävi oikeudesta ehkä.

Kiitos demokratialle. Johan tätä elämää on tuhlattu, kyllä kansa sen tietää, senkin.

 

Enää ne loput kokoukset sitten. Ja luulisi että vieraantuneisuus ja tyhmät päätökset olisivat jo lakanneet tuntumasta, kun ihminen kerran on ottamassa nyt etäisyyttä,

luulisi ettei enää yhtään kiinnosta, luulisi ettei järjettömyys toisten lasten asioissa enää tuntuisi pahalta.

Ja höpsis. Kun opetuslautakunta viime tiistaina unohti nauttia ennen kokoustaan järjen hivenaineet ja päätti lähes yksimielisesti, minun ääntäni lukuunottamatta, jättää peruskorjaamatta Roihuvuoren ala-asteen koulun, jossa osa oppilaista nykyään opiskelee pihalla parakeissa koska sisäilma on niin huonoa - ja päätti näin, vaikka koulun korjaukselle oli jo varattu rahatkin parin vuoden päähän - silloin minä tajusin ettei minusta oikeasti ole tähän.

Tajusin sen, kun yksi niistä harvoista kilteistä ja mukavista ihmisistä, joita minä olen politiikassa tavannut, vastasi vauhkoon sähköpostiini että suurin vahvuuteni ja heikkouteni on tällä valtuustokaudella ollut se, että otan asiat niin vakavasti,

silloin minä tajusin. Vaikka oma itseni on yrittänyt sitä minulle tolkuttaa jo melkein neljä vuotta:

en viihdy sellaisissa paikoissa, joissa ihmisen vahvuus on ihmisen heikkous. Vahvuuteni olisi heikkouteni millä valtuustokaudella tahansa, hyvä siis ettei niitä enempiä tullut, seuraavaksi menenkin ottamaan tärkeitä asioita vakavasti jonnekin, jossa se on sitä mitä sen kuuluukin olla:

ihan vaan oikein.

Väärin äänestetty, yksi kiltti kaveri lohdutti minua vaali-iltana kun minua vielä harmitti. Se oli kilttiä, vaikka väärässähän hän oli. Tämä meni kyllä oikein. Näin on hyvä. Nyt se viimein pääsee tulemaan.

Kiitos siis heille, jotka äänestivät minua, ja kiitos heille jotka eivät. Te kaikki yhdessä saitte aikaan tämän hyvän yön nyt, myöhään marraskuussa, kun katu ikkunasta on musta ja hiljaa, aivan hiljaa, se odottaa.

Aja hiljaa hyvä, yhtä hiljaa kuin ennenkin ja yhtä hitaasti, tässä minä istun ja odotan. Ja niin paljon kevyemmin minä tässä istun nyt, kun koko maailma ei enää istu harteillani,

vain omani. Se riittää kyllä. Tutkin seuraavaksi sitä ja jos en lähiaikoina siksi palaa linjoille,

teen sen siksi että voisin palata vasta kun kaikki ovat lakanneet odottamasta. Se on kaikista hauskinta.

Kaikille.

 

Myöhään yöllä ihminen vielä vähän miettii. Hän miettii menneitä ja sitä, mikä siitä oikeasti on kokonaan mennyt. Myöhään yöllä ihmisen ajatukset ovat tarkkoja ja hitaita. Ne toistavat ja kertaavat, muistavat, katsovat mitään näkemättä eteensä, näkevät taakseen vain ja loittonevat lopuksi, että aamu voisi tulla. Vasta aamulla voi katsoa eteensä.

Lopuksi ihminen nukkuu. Hän on jälleen kirjoittanut yölle kirjeen ja tottunut kai jo siihen, ettei yö koskaan vastaa, yö on aasimainen, jättää sanomatta. Ihminen se tässä vain puhuu avaruuteen yksin, heittää kiveä veteen kuunsillalta, jää katselemaan renkaita. Ne loittonevat aina ja lopuksi yö on tyyni.

 

Ehkä yö joskus vielä havahtuu ja tajuaa elävänsä avaruusaikaa, jotkut ovat käyneet kuussakin ja joistain heistäkin on jo aika jättänyt, kyllä kai viimeistään nyt jo yökin voisi havahtua siihen että avaruuspostikin on keksitty, se toimii sähköllä ja kuljettaa kätevästi terveisiä.

Ehkä yö vielä vastaa. Ehkä joskus, kaiken joutavan postin joukossa, ihminen ne huomaa, yön terveiset. Ennen kuin aika jättää meistäkin, jotka emme ehkä kaikilta ajatuksiltamme koskaan kuuhun ehdi, hyvä kun joskus nukkumaan.