Ihminen leipoi tänään sataseitsemänkymmentä pullaa ja tokaisi samalla kädet myöhään illalla jälleen uuteen taikinaan sotkiessaan esikoiselleen, joka kertoili hummailuaikeistaan:  muista kohtuus.

Esikoinen vilkaisi ensin keittiön pullamerta ja sitten vehnäjauhoon kääriytynyttä äitiään.
 
Okei, okei. Ehkä kohtuutta ei opita kotona. Siksi täytyy mennä maailmaan harjoittelemaan.


 
Pullaa leipoessa tulee paljon ajatuksia. Etenkin kun leipominen lähtee käsistä. Kun leipominen lähtee käsistä, se automatisoituu. Kädet leipovat, ihminen ajattelee.

Ajatukset menevät kauas. Aika unohtuu. Se pysähtyy ja liikkuu niin hiljaa, ettei sitä tunne.


 
Ai se tuoksu tuli täältä, joku mies sanoi ulko-oven avattuaan samalla kun rapainen pikkuväki pelmahti sisään, toi elämän, Pikku Kakkosen ja kaaoksen. Lumous särkyy silloin, järjestyneet ajatukset helähtävät sotkuksi lattialle. Niiden yli kulkee leikki, koko illan. Se juoksee, huutaa, siirtelee huonekaluja ja tyhjentää keittiön laatikoista lapsuuden soittimet.

Myöhään illalla kaksi pientä ihmistä vaipuu lepotilaan.

Se on aina yhtä omituisen näköistä, uneen mennyt lapsi: lapsi aloillaan, hiiskumatta, huutamatta, huitomatta. Lapsi latautuu siinä.

Kun lapset on laitettu latautumaan, ihminen kerää ajatustensa rippeet keittiön lattialta.

Ei niistä enää saa selvää. Niin kirkkaita kirkkaat iltapäivän alut, utuista tuhrua loput.


 
Illalla, kuudennen ja seitsemännen pullataikinan välissä, ihminen piipahti vanhassa koulussaan. Tuli asiaa sinne äkkiä, ensimmäistä kertaa vuosiin.

Tai kymmenissähän niitä kai nykyään lasketaan.
 
Korkeakoulu. Kadulla tuttu haju, tehtaan piipusta, tuttu aikojen takaa. Ovella vastassa tuttu, hymyili. Tervehdykset ja halit ja naurut ja sitten -

rappukäytävä.

Ihminen joutui pysähtymään. Jokin kivisti.

Ihan sama rappukäytävä.

Sinne tuli kaikki, uudestaan. Ihminen seisoi siinä. Aikaa on kulunut kamalan paljon, hän ajatteli, ja oli ihan nuori, ihan hukassa siinä, sama rappukäytävä, koko elämä edessä aivan liian vaikea, liikaa surua vaikkei kaikesta tulevasta edes tiennyt, että enemmän surua vielä tulisi kuin mitä voisi koskaan arvata kestävänsä, ja kaiken sen silti kestäisi vaikkei mitään siitä mitenkään voisi. Miten tämä voi vielä olla täällä tämä sama rappukäytävä, miten minä voin vielä olla sama, vaikka olen eri, vaikka aikaa on kulunut, vaikka ei koskaan pitänyt?

Aika lakkasi. Ihminen seisoi siinä, mennyt kivisti. Kaikki menetykset, tulevatkin.

Sitten ihminen meni taas vanhaksi ja jatkoi matkaa. Oli tekemistä. Piti nauraa.

Ehkä mikään ei siis ole muuttunut.


 
Yöllä on ikävä. Ei takaisin eikä tästä pois, silti vain. Pullat on pakastettu ja rintanapit laitettu lepotilaan, kaupunginvaltuusto on kaukainen ajatus, ei sovi tähän yöhön.

Tässä yössä on sen verran täyttä.

Lapset latautuvat, kukaan ei huido. Yö valvoo, ja kaikki menetykset. Ne ovat vaisua seuraa, hiljainen lohduton lohtu.




 
 
 
(Keskeneräisille vaalisivuilleni pääsee tästä. Niille ei tänäänkään tapahtunut mitään siitä mitä piti, tänään kai piti tapahtua muuta, tänäänkin. Ihmisellähän on huominen siltä varalta että tänään loppuu kesken.)