Ensin siitä mistä piti kirjoittaa.

Lastentarhanopettajien koulutuksen 120-vuotisjuhla yliopiston päärakennuksessa. Pikkuväki vietiin sen takia päiväkotiin jo aamiaiselle, mitä ei yleensä juuri tapahdu. He tupsahtivat ovesta kadulle silmät ristissä unikaverit kainalossa ja olivat aivan ihmeissään: täällähän on pimeää! Onko nyt yö?

Jostain syystä ihminen vilkuili sitten siellä juhlassa äänetöntä kännykkäänsä koko ajan, ilman syytä, vaikka ohjelma oli pääosin ihan kiinnostavaa. Ihminen teki muistiinpanoja sitä blogikirjoitustaan varten, jonka hän tulisi tästä aiheesta illalla kirjoittamaan, luovuutta käsittelevästä paneelikeskustelusta ja pienten ihmisten lauluesityksestä, sellaisesta jonka aikana piti taas pyyhkiä silmiä, miten ihminen jaksaakin aina vaan niin vetistellä, aina vaan.

Miksi minä vilkuilen tätä kännykkää koko ajan, ihminen ajatteli toisessa kädessään kynä, toisessa puhelin, mitä minä oikein muka odotan?

Niin. Ihminen on eläin, jos hän on äiti. Eläimille etiäiset ovat itsestäänselvyys. Hetkeä ennen lounastauon alkamista puhelimeen oli sitten soitettu, mistäpä muualta kuin päiväkodista:

pahnanpohjimmaisella on vesirokko.
 

Varhain aamulla, makuuhuoneen hämärässä, ihminen oli ollut kuulevinaan nukkuvan kuopuksen hengityksestä, ettei tämä ehkä ole ihan terve. Lapsi hengitti kuumeisen lapsen tavoin, mikä oli outoa, sillä tällä ei ollut yhtään kuumetta, ja herättyään tämä oli valtavan iloinen ja toimelias, pässinselvää päiväkotikamaa. Ei yhtään sairas, eikun saappaat jalkaan vaan.

Miten äiti voi kuulla, ihminen ajatteli poistuttuaan juhlasta kesken kaiken. Miten äiti voi nähdä sellaista, jota ei vielä voi nähdä?

Helposti, ihminen ajatteli heti perään, ja ajatteli heti perään sitä synnytyssairaalassa erään kuusi vuotta sitten terveeksi todetun, kotiin lähetetyn vauvan synnytyskertomukseen tehtyä hiukan huvittunutta merkintää, jonka mukaan vastasyntyneen elämän kolmantena päivänä "äiti on itkuinen ja huolissaan, koska vauva on liian rauhallinen ja "jotenkin pehmeä" ". Äitiä ei silloin otettu todesta, ainahan ne itkevät. Kolmentoista päivän kuluttua vauva kuoli hänen syliinsä. Silloin itki lääkäri, äiti ei hetkeen muistanut.

Sen jälkeen tämä äiti on yrittänyt, kovasti, olla etsimättä muista lapsistaan väkisin mitään sairauden merkkejä. Ehkä juuri siksi ne jäävät huomaamatta silloinkin, kun ne on jo huomattu. Lääkäriin menemistä ihminen välttää viimeiseen asti, koska ensimmäinen kysymys on aina "kuoleeko hän", eikä ihminen jaksaisi enää kysellä sellaista kovin tiuhaan. Etenkin kun kukaan lääkäri ei koskaan vastaa suoralta kädeltä "ei". He vastaavat aina: "mikään ei tietenkään koskaan ole ihan varmaa, mutta enpä oikein usko".

"Ei" lohduttaisi paremmin, vaikkei se olisikaan ihan varmaa.


Pahnanpohjimmaisen vesirokkonäppylät levisivät illan mittaan pitkin tämän niskaa, mutta pieni ihminen ei ollut niistä moksiskaan. Missä se vesirokko on? hän kysyi. Ihminen siihen että tuossa, ja osoitti yhtä pikkuista näppylää pienen ihmisen rinnassa. Missä? pieni ihminen kysyi, johon isompi että mene kulta katsomaan peilistä. Missä on peili? pieni ihminen siihen, johon isompi että eteisessä, johon pienempi että...

...missä on eteinen?

Kysymys oli suora ja vilpitön. Minulla tulee tätä niin ikävä, niin ikävä, ihminen ajatteli silloin, kohta tuollakin on ylioppilasjuhlat, ehtiikö se oppia eteisen ennen kuin se avaa siellä oven muuttaakseen täältä pois?

Illalla makuuhuoneen matolle peiteltiin nukkumaan pupu, tipu ja sietämätön paristokäyttöinen hamsteri, sietämättömän suulas. Pienten tytärten vaipuessa lepotilaan ihminen kuuli kuinka isompi tuli kotiin elokuvista. Moi, hän tervehti tytärtään keittiön pöydän ääressä hetkeä myöhemmin. Moi, tytär vastasi, ihmeissään, ihan kuin olisin tullut hotelliin tai johonkin yläluokkaiseen perheeseen! Ai miks, ihminen kysyi, vähintään yhtä ihmeissään, johon tytär että nokun täällä on tiskattu ja joku on asetellut ton tiskirätin tohon tuollalailla rennosti!

Muuta rentoa täällä ei sitten olekaan, ihminen ajatteli, huokaisi ja ryhtyi päivittämään vaalisivujaan.

Se sujui hienosti. Viittä ennen puolta yötä ne tulivat lähestulkoon valmiiksi. Ihminen tallensi kirjoittamansa, julkaisi sen ja tarkisti vielä sen uuden julkaistun sivun -

joka oli tyhjä.

Puolentoista tunnin työ oli tallentunut taivaan tuuliin.

Hei vaan, hyvää matkaa.

 
Siinä kohtaa vaalit loppuivat. Eiköhän tämä jo riitä, ihminen ajatteli.

Ei vaan ehkä enää jaksa enempää. Kaikki nuo hymyt ja mitään sanomattomat vaalilauseet tuolla kadulla,
paremmin me elämme kaikki ilman.
 
Facebookissa tuli vastaan jokin kaverin tykkäämä jonkun toisen kunnallisvaaliehdokkaan päivitys, ilmeisen laajalle levinnyt. Siinä ehdokas kertoo yrittäneensä ojentaa jollekin mummulle omaa esitettään. Mummu oli vain todennut siihen että "taasko on jotkut vaalit, voi saatana".

Minäkin tykkäsin siitä.


Huomenna (tänään) keskustelen. En tiedä onko keskustelulla lainkaan yleisöä, muistikohan kukaan tätä oikeastaan missään edes mainostaa, mutta varmaan keskusteleminen on silti ihan kivaa, seura sentään on mukavaa.

Baari on kai aika pieni mutta kyllä me kaikki kuusi sinne varmaan mahdumme. Jos yleisöä ei ole, voimme unohtaa vaalit ja keskustella muuten vaan.

Ei yhtään hullumpi ajatus.



TOVERUUTTA VALTUUSTOON
- tolkkua ja vilpittömyyttä helsinkiläiseen päätöksentekoon
 

Keskustelutilaisuus lauantaina 20.10.2012 klo 17
ravintola Toverissa, Kalliossa, Castreninkatu 3.

 
Miksi kulttuuri ja peruspalvelut asetetaan vastakkain? Miksi alueellinen eriarvoisuus Helsingissä lisääntyy? Miksi sosiaalipalveluita alibudjetoidaan tietoisesti? Miten päätöksenteon tapoja voidaan muuttaa? Kuka Helsingissä käyttää valtaa?
Kysymme, vastaamme ja keskustelemme, yhteistyössä yli puoluerajojen, toisiamme nokittelematta. Julkaisemme samalla yhteisen manifestin.
 
Tervetuloa mukaan!
 
Outi Alanko-Kahiluoto (vihr) 923
Silvia Modig (vas) 70
Pilvi Porkola (vas/sit) 87
Tuomas Rantanen (vihr) 1003
Julia Virkkunen (vihr/sit) 1034
Thomas Wallgren (sdp) 495


 

 
Vaalisivuilleni pääsee tästä. Ne tulivat tänään melkein valmiiksi, ja menivät samaa kyytiä yhtä keskeneräisiksi kuin eilen. Sellaista elämä on. Elämä vaan kerta kaikkiaan on.