Ihminen yrittää asettaa maailmaa paikoilleen.

Kaksi kukkaruukun kokoista kuppia maitokahvia auttaa vähän, mutta ehkä tästä ei sentään selvitä ilman kolmatta.

 
Päällikkö, nelivuotias ihminen, kysyi eilen isältään:

missä silloin oltiin kun maapalloa ei vielä oltu keksitty?

Isä siihen sitten kakisteli jotain sen suuntaista kuin että eipä juuri missään, kun ei ollut mitään missä olla. Johon nelivuotias että niin, paitsi avaruus. Ja tämä hänen oma vastauksensa selvästikin tyydytti häntä itseään enemmän kuin se, ettei kukaan muka olisi ollut missään.

Aamulla nelivuotias sai Nukkumatilta kirjeen. Siihen oli liimattu hopeista kimalletta, unihiekkaa kaiketi. Nukkumatti kiitti nelivuotiaan hänelle sänkynsä viereen toissailtana jättämästä piirustuksesta, joka esitti öistä tähtitaivasta ja johon oli aseteltu kauniilla harakanvarpailla sanat "ota tämä". Nukkumatti pahoitteli sitä että vastaaminen kesti näin kauan, hän vain oli kadottanut parhaan kynänsä mutta löysi sen onneksi viime yön reissullaan unihiekkapussistaan.

Nelivuotias meni hämilleen. Hän oli pitkään hiljaa. Ihminen otti unihiekkaa vielä silmistään hierovan nelivuotiaan syliin ja kantoi hänet keittiöön aamiaiselle. Matkalla nelivuotias tunnusti, otsa rypyssä, hiukan huolissaan:

mä en kyllä piirtänyt niitä tähtiä kokonaan itse. Mulla oli apuna sellainen viivotin.

Voi taivas, ihminen ajatteli. Voi öinen taivas ja päiväinen, nytkö se jo alkaa, syyllisyys ja häpeä. Nelivuotiaana ja ilman syytä. Että olenko pettänyt Nukkumatin. Että olisko pitänyt olla parempi.

Ihminen nieli palan kurkustaan ja selvitti sitten nelivuotiaalle, että tähdet olivat erittäin hyvät, oli ne tehty miten hyvänsä. Että sillä ei ollut väliä, miten ne oli tehty, koska Nukkumatti oli ilahtunut niistä niin kovasti.
 
Yöllä, ennen kuin ihminen ja hänen vanhin tyttärensä, viisitoistavuotias, olivat nukahtaneet ja Nukkumatti päässyt tulemaan, vanhin tytär seisoi keittiössä ja pudisteli käsistään kimalletta. Kaikenlaista hommaa sitä ihmisellä on, hän sanoi. Nii-in, hänen äitinsä siihen, niin on, mutta voisi olla paljon huonompaakin hommaa ja monilla myös on. Johon tytär että niin.

Ja sitten hän muisteli ääneen sitä hiihtoreissua, jolle hän oli pienenä, pienempänä, kutsunut kirjeitse mukaan myös jääkaapin takana asuvan Kellaritontun. Hän oli askarrellut Kellaritontulle jäätelötikuista sukset ja ommellut tälle vanusta hiihtovaatteet. Kypäräkin oli.

Tytär muisteli sitä, kuinka nämä hiihtovarusteet olivat sitten löytyneet hotellihuoneen eteisen lattialta märkinä. Kellaritonttu oli käyttänyt niitä, lumi oli sulanut niistä hotellihuoneen eteisen kokolattiamatolle.

Sitä tytär nyt muisteli. Se oli ilmeisesti ollut tärkeää. Ihminen nieli silloinkin palan kurkustaan. Miten väsynyt minä niihin aikoihin olinkaan, ihminen ajatteli, miten vähän jaksoin, ja ajatella, että Kellaritonttukin kuitenkin oli päässyt mukaan hiihtämään sen harvan, ehkä ainoan kerran kun minä lasteni kanssa jossakin kävin. Silloin kun lapsia oli vasta kaksi ja minä keittiön yössä ainoa aikuinen lapsi.

Puolilta öin vanhin tytär ojensi ihmiselle Nukkumatin parhaan kynän. Ota sä tää nyt varmuuden vuoksi, kun musta tuntuu että kirjeenvaihto saattaa jatkua kun mä olen isin luona, hän sanoi.

Ihminen nyökkäsi ja piilotti Nukkumatin parhaan kynän maustekaappiin. Jokin on selvästikin onnistunut, hän ajatteli. Vahingossa ehkä, mutta silti.

 
Aamulla ihminen vei pikkuväen päiväkotiin. Toinen hoilasi selässä kantorepussa kisun kanssa, toinen fillarin turvaistuimessa nallen kanssa. Lällällällällää-lää, he huutelivat autoille, mepä voitetaan teidät! Ja alamäessä he huusivat, kuten joka päivä, jee, kovaa vauhtia kivaa, jee!

Mennessään ihminen ohitti kotinurkkiensa tolppiin illan hämärtyessä teippaamansa omat vaalimainoksensa.
Otsa meni ryppyyn, ihminen oli huolissaan. Onks tää ihan tyhmää, hän ajatteli. Onks tää ihan noloa? Pitääkö tätä hävetä? Miksi tää on taas näin kauheaa, tänhän ei enää pitänyt olla, eihän näissä tolpissa nyt ole sitä omaa naamaakaan, joka viime vaalienalussateissa alkoi valua, eiks tähän muka ole jo tottunut?

Ei ole.

Ihminen huvitteli eilen printtailemalla omia mainoksiaan. Se oli hauskaa. Hänen omasta mielestään niissä ei oikeasti ollut mitään vikaa, eihän hän muuten niitä olisi niihin tolppiin liimannut. Miksi kuitenkin se kamala häpeä ja nolous, heti aamusta, kun ne sitten edelleenkin näyttivät olevan paikoillaan?
 
Vastaus löytyy siitä eilisiltaisesta, hyvin ahdistuneesta tekstiviestistä, jonka ihminen ystävältään sai. Siltä ystävältä, joka on kunnallisvaaliehdokkaana itsekin, ensimmäistä kertaa, sen toisen hitusen verran järjissään olevan puolueen listoilla. Miksi mä ryhdyin tähän, hän kysyi, kampanjointi on niin kiusallista.

Sä ryhdyit tähän siksi kun sä olet hullu, ja mäkin olen, ihminen vastasi. Sitten hän jatkoi iltasadun lukemista pikkuväelle:




"Meren puolella, hieman lännempänä, hyppeli pieni orava umpimähkään sinne tänne lumessa. Hän oli oikein höpsy pieni orava; ajatuksissaan hän sanoi itseään aina "oravaksi, jolla on kaunis häntä".

Muuten hän ei ajatellut usein eikä pitkää aikaa. Hän pikemminkin tunnusteli ja nuuhki. Juuri nyt hän oli tuntenut, että patja hänen pesässään alkoi käydä liian kovaksi, ja oli parhaillaan ulkona etsimässä uutta.

Silloin tällöin hän mumisi itsekseen "patja...", ettei olisi unohtanut mitä oli etsimässä. Hän näet unohti hyvin helposti.

Orava hyppeli ristiin rastiin, milloin puiden lomaan, milloin jäälle, ja työnsi kuononsa lumeen miettivästi, katsoi taivaalle, pudisti päätään ja hyppeli taas eteenpäin.

Lopulta hän tuli luolalle ja pistäytyi sinnekin. Mutta jouduttuaan niin pitkälle hän ei enää jaksanut keskittyä vaan unohti kokonaan patjan. Hän istuutui sen sijaan hännälleen ja alkoi ajatella, että häntä voisi sanoa myös "oravaksi, jolla on kauniit tuntokarvat".

Luolan lattialle, oviaukkoa peittävän kinoksen taakse, oli levitetty olkia. Ja oljilla kökötti pahvilaatikko, jonka kannessa oli ilma-aukko.

- Ihmeellistä, sanoi orava hämmästyneenä. Tuota pahvilaatikkoa ei ollut täällä aikaisemmin. Tässä on varmasti jotakin vinossa. Tai sitten tämä on kokonaan väärä luola. Tai minä olen ehkä väärä orava, mutta sitä en oikein uskoisi.

Hän näpersi laatikon kannesta kulman auki ja pisti päänsä sisään. Hänen kuononsa sattui lämpimässä johonkin pehmeään ja hauskaan, ja hän muisti äkkiä patjansa. Pienillä, terävillä hampaillaan hän puri reiän pehmeään aineeseen ja veti ulos villatöyhdön.

Hän kiskoi ulos töyhdön toisensa jälkeen, sai sylin täydeltä villaa ja työskenteli kaikilla neljällä käpälällään aivan raivoisasti. Hän oli hyvin tyytyväinen ja iloinen.

Mutta äkkiä joku yritti purra oravaa käpälään. Hän vetäytyi salamannopeasti ulos laatikosta, epäröi hetken, mutta oli lopultakin enemmän utelias kuin peloissaan.

Vähitellen tuli vihainen pörrötukkainen pää ulos kannen reiästä.

- Oletko sinä aivan viisas!?! sanoi pikku Myy.
- En, en ollenkaan usko, vastasi orava.
- Nyt sinä olet herättänyt minut, jatkoi pikku Myy ankarasti. Ja olet syönyt minun makuupussini. Mitä sinä oikein puuhaat?

Mutta orava oli niin ällistynyt, että unohti jälleen patjan.

Pikku Myy tuhahti ja tuli kokonaan ulos pahvilaatikosta. Hän laski kannen sisarensa päälle ja meni koettamaan lunta.

- Vai niin, tältä se siis näyttää, hän sanoi. Kaikkea ne keksivät. - Hän laittoi heti lumipallon ja heitti sillä osuvasti oravaa.

Sitten pikku Myy lähti luolasta ulos tarkastamaan talvea. Ensimmäiseksi hän liukastui jäisellä vuorella ja läsähti kovasti istualleen.

- Vai niin, pikku Myy sanoi uhkaavasti. Vai sillä tavalla!

Sitten hän tuli ajatelleeksi miltä joku pikku Myy näyttää jalat taivasta kohti ja nauroi itsekseen pitkän aikaa. Hän katsoi vuorta ja mietti. Sitten hän sanoi: "Ahaa!" ja pyyhälsi pepullaan koko korkean rinteen ylhäältä alas, hyppyrit ja kaikki, pysähtymättä ennen kuin kaukana kiiltävällä jäällä.

Hän teki sen kuusi kertaa ja huomasi, että hänen vatsaansa alkoi palella.

Silloin pikku Myy meni takaisin luolaan ja kaatoi nukkuvan sisarensa ulos pahvilaatikosta. Myy ei tosin ollut koskaan nähnyt kelkkaa, mutta hän vainusi, että pahvilaatikoita voi käyttää jotenkin järkevästi.

Mitä oravaan tulee, hän istui metsässä ja katseli hajamielisenä puusta puuhun. Hän ei kautta häntänsä voinut muistaa missä puussa hän asui ja mitä hän oikeastaan oli ulkona tekemässä."

 
                                                                                                                    Tove Jansson: "Taikatalvi", WSOY, 1957





 
Pikkuväen nukahdettua ihminen jäi tuijottamaan lukemaansa.

Miten tuttua, hän ajatteli. Mikä tässä on niin tuttua?

Paljonkin. Kuten kaikilla neljällä käpälällä työskenteleminen aivan raivoisasti, ilman että hetken päästä muistaa että miksi.

Mutta kummallisinta tässä on se, ihminen ajatteli, että nuo kaksi hahmoa, höpsy orava ja pikku Myy, muodostavat yhdessä melko tarkasti sen mielikuvitusystävän, jonka itselleni muutama päivä sitten suunnittelin.

Ja jonka olen jo ehtinyt paitsi unohtaa, myös hukata.

Nyt se istuu äkkiä huoneen toisella puolen kiinnostuneen näköisenä ja sanoo:
"sinä olet ihan höpsy".
 

Niinpä. Höpsy valtuustoon. Oletko sinä aivan viisas?

En, en ollenkaan usko. Höpsy voisi nyt yrittää laittaa ne vaalisivunsa kuitenkin kuntoon, vielä ennen vaaleja, sen sijaan että siteeraa avaruudessa muumeja?

Sori joo. Ehkä ihan kohta. Jos kohta vielä muistan.

 
 
Jännitys on jo tiivistä. Ikuisesti keskeneräisille vaalisivuilleni pääsee tästä.