Ihminen on unohtanut.

Että miten ja miksi.

Tai ei ehkä sitä että miksi, mutta sen että miten, ja jos näin, niin miksi juuri näin.

 

Ihminen huokaa, yölle, ja miettii sitten että ehkä lukijoilleen, jos heitä on, voisi hiukan selventää. Että mitä oikeastaan haluaa sanoa.

Otetaan avuksi sosiaalinen media ja kopioidaan sieltä oma tämänöinen päivitys:

 

"Vaalitarmoni on täysin lässähtänyt. En pysty ymmärtämään, miksi ihmisen pitäisi seistä kadulla tyrkyttämässä kenellekään yhtään mitään. Lisäksi minulla ei ole melkein yhtään mielipidettä melkein mistään. En ehkä olekaan pesunkestävä poliitikko. En ehkä sittenkään kestä pesua. Valtuustossa istuisin silti mieluusti vielä neljä vuotta. Onkohan tässä päivityksessä jokin pahanlaatuinen ristiriita, häh."

 

Ihminen lähestyi tänään vaalimökkiä laukussaan omat esitteensä, joita hän oli taitellut raitiovaunussa vanhasta tottumuksesta ja joihin hän oli liittänyt rintanapin sievästi keskelle. "Lukutaitoinen", napissa luki.

Ihminen katsoi raitiovaunussa nappinsa sanomaa. Sitten hän kääntyi katsomaan kaikkia vaunun muita vaalimainoksia.

Niitä oli paljon.

Ihminen ajatteli siinä, kaikenlaista. Raitiovaunussa tulee usein ajateltua juuri sitä.

 

Aseteltuaan nappinsa myöhemmin vaalimökin pöydälle ja napattuaan sen alta syliinsä pinon vaalilehtiä, ihminen äkkiä unohti. Että miten se tapahtuu, tässä seisominen ja itsensä tyrkyttäminen ohikulkijoille.

Ihminen unohti.

Ei vain pystynyt. Piti lähteä kotiin.

 

Kotiovella pienet ihmiset juoksivat vastaan ilosta kiljahdellen. Joku mies hymyili. Hyvin valittu, ihminen sanoi itselleen, ääneti. Hyvä paikka.

Ihminen jatkoi kolmatta päivää kesken olevaa lastenkirjahyllyn päätöntä järjestelyä. Lukemattomia kirjoja, edelleen. Tekemätöntä äitiyttä, paljon. Ajattelemattomia ajatuksia, kaikki kesken.

Vaalilehdet jäivät eteisen lattialle. Joku mies paistoi lettuja, lasten hymy levitti hillot poskilta ohimoille, univaatteille ja lattialle.
 

Tuli yö.

En minä vaan enää taida osata, ihminen ajatteli. En osaa mennä kadulle ja ryhtyä häiritsemään siellä ohikulkijoita. Tuntuu kuin vaaleja olisi nyt kadulla ihan riittävästi ilman minuakin. Siellä on ihmisillä nyt ihan riittävästi väisteltävää.Oletko putoamassa, ihminen kysyy itseltään yöllä. Olet ehkä putoamassa, kun et jaksakaan painella kadulle esittämään vakuuttavan tarmokasta hymyilijää. Haluatko pudota siis?

Mitä ihminen vastaa, yöllä?

- Voi olla joo, voin olla putoamassa.

Olisiko se paha?

- Ei. Politiikka ei ole kivaa.

Olisiko se hyvä?

- Ei. Politiikka ei ole yhtään sen kivempaa ilman minua.

 

Tähän se aina päättyy, ihmisen öinen vaalienalushaastattelu. Ihminen yrittää selittää itselleen, ettei hänen oikeasti tarvitse mennä tuonne kadulle seisomaan oman itsensä vastaisesti, että hyvä vaan ettet hyvä ihminen mene, mitä sinä siellä oikeasti teet. Johon ihminen että kai mun kumminkin pitää. Että se kuuluu tähän kuvioon.

Johon ihminen että miksi? Johon ihminen että

- ei aavistustakaan.

 

Vaalilehtien lukeminen on kiusallista. Niin paljon pörhistelyä. Paljon puhetta ja jotkut muut teot ehkä, ainakin joillakin.

Joskus on kiusallista olla lukutaitoinen.

 

Yö on omituinen.

Niitä on ollut jo jokunen.

Ihan kuin meneillään olisi jokin - siirtymäpäivä. Monta päivää peräkkäin.

 

On yö ja ihminen siirtyy. Ihminen siirtyy eteenpäin mielessään, vaalien jälkeiseen elämään, siirtää itseään jo vähän syrjään. Siirtää ajatuksissaan itsensä tekemään viisaita asioita yksin tai oikeassa seurassa, ei väärässä.

Ihminen varautuu vaalitappioon ja miettii, olisiko se tappio ollenkaan. Ihminen on jo etukäteen helpottunut mahdollisesta putoamisestaan,

eikä silti halua pudota.

Ihminen ei halua tyrkyttää omaa esitettään kenellekään, mutta haluaisi silti vielä päättämään.

Tässä sitä riittää ihmeteltävää.

 

Jos enää ei ole vilpitöntä tarmoa eikä innostusta, ehkä sitä ei tarvitse esittää. Minulla ei enää ole politiikan suhteen paljonkaan innostusta vaikka tarmoa toisinaan onkin. Jokunen taito vain ja lukutaito ja voisin vielä käyttää niitä parissakin salissa, lukea paritkin esityslistat sillä neljän vuoden aikana kehittyneellä otteella, jolla turhat sanat ohitetaan ja tärkeämpien kohdalla pysähdytään.

Jos ne taidot eivät näissä vaaleissa riitä, käytän niitä sen jälkeen johonkin muuhun jossain muualla. Ei sen kummempaa.

 

Tämä on armahdus. Olen nyt armahtanut itseni olemasta jotakin, mitä en jaksa olla.

Olen edelleen käytettävissä. Minua voi vielä äänestää, vielä näissä vaaleissa. Jos tulen vielä valituksi, menen valituksi ja hoidan hommani. Olen armahtanut itseni toimimaan näin, ilman suurta innostusta.

Politiikassa toiminut ihminen, joka on politiikasta siellä joitain vuosia toimittuaan jotenkin innoissaan, ei ehkä ole ihan -

noh. Ei ehkä ole ihan. Ei ehkä ole ihan niin kuin minä. Minä olen ehkä vähän joku muu.

Minusta niin voi olla. Valtuustosalissakin. Olematta siellä mitenkään erityisen huonosti.

 

Myöhään yöllä ihminen vilkaisee jääkaapin ovea. Siinä on sininen lappu: "Helsingin kaupunginvaltuusto, kokoukset vuonna 2012".

 

Viisi kokousta jäljellä, ihminen ajattelee.

Tällä kaudella, hän lisää, ja hymyilee. Vaikkei ehkä tiedä. Että miksi.

 

Ihminen ei ehkä enää muista, miten vaaleissa ollaan ehdolla vakuuttavasti, muistaa vain että miksi.

Joskohan se kumminkin riittäisi.

 

 

Huomenna ihminen palaa asiaan. Toiseen asiaan. Siihen jonka aiemmin lupasi. Siihen voi palata, koska se on riittävän hyvä.



 

 

Edelleen hyvin hillitysti keskeneräisille vaalisivuilleni pääsee tästä. Alan itsekin kohta kiinnostua siitä, mahtaako niiden otsikon "Ajatuksiani" alle todella ilmestyä enää ennen vaaleja muuta kuin se nyt siellä oleva lause "Niitä on".