Tasan tässä kohtaa, juuri ennen vaaleja, kaikki joko leviää pahasti käsiin tai sitten vaan ihan pitkin lattioita.
Sadat rintamerkit ajelehtivat. Vaaliesite on

a) kirjoitettu
b) taitettu
c) printattu
d) leikattu ja lopuksi jälleen
e) taitettu.
 
Nyt ei voi sanoa, etteikö ihminen yhtään yrittäisi. Printteriinkin on ostettu lisää mustetta, ja kun se onkin ollut kunnallisvaaliehdokkaan mielestä epäilyttävän näköisessä paketissa, se paketti onkin sitten käyty vaihtamassa. Aiheesta on myös saatu aikaan perhedynamiikkaa vavahduttava sananvaihto.

No ja sitä vaaliteemaahan ei vielä pukkaa yhtään eilistä enempää sinne vaalisivuille. Kuvan sentään sinne sain, se esittää minua. Esitän siinä itseäni. Katsoin sitä puolilta öin, kun olin viimein saanut tietokoneen puhuttua ympäri liittämään itseni omille sivuilleni, ja mietin että miksi tuo ihminen näyttää ihan keski-ikäiseltä lapselta.

Siksi kun hän on?

Ei nyt hötkyillä niiden vaaliteemojen kanssa. Tässähän tätä teemaa on pukannut tällä avaruuden sivulla jo vuositolkulla, kai se nyt pariksi päiväksi riittää.

Älkää väärin ymmärtäkö kuitenkaan. En minä näitä vaaleja lekkeripeliksi aio heittää. Vaalit vaan ovat niin kauheita, että niistä täytyy yrittää tehdä edes hiukkasen hauskoja. Etenkin kun perjantai-ilta täytyy käyttää siihen, että vastaa A-studion kyselyyn kuntapäättäjien sidonnaisuuksista, ja suunnittelee avaavansa kohta neljä vaalikonetta. Kohta tai huomenna.

Ne eivät ole yhtään hauskoja.

Aion kuitenkin olla vaalien alla tavattavissa muuallakin kuin koneessa. Muualla se on hauskempaa:
 


 
NISUA,
SUMPPIA,
ROMPETTA.
 

KIRPPUTORI KIMMON PUISTOSSA
SUNNUNTAINA 7.10 klo 11 - 14.

Sekalaista kaikenlaista ynnä kovasti leipomuksia ja vaalitkin tulossa. 

 
TERVETULOA!
 
Järjestää Julia Virkkusen (vihr/sit) tukiryhmä.
Julia paikalla rintanappeineen. Tule hakemaan omasi.  
Leikkipuisto Kimmo, Turjantie 3, Käpylä.



 
Jopas se tulikin tähän isolla.

Keskeneräiset vaalisivuni löytyvät tästä. Elämä löytyy tästä jostain niiden liepeiltä, kyllä se muistaakseni on jo hankittu, olen kai vaan laittanut sen johonkin syrjään pois silmistä, pois vaalien tieltä.

Tämä on kuitenkin vaalien paras osuus, printata, leikata ja taitella jok'ikinen vaaliesite itse. Se hoitaa ihmistä, askartelu. Se on tärkeää. Toisten painamat sanat eivät olisi sama asia,

pinot pitkin lattioita,

aina joitain pinoja,

aina kaikki kesken.

Ei tämä ehkä sitä ole, että mitään aikaan saisi, oikeasti, mutta joitain pinoja katsellessa joskus sentään tuntuu siltä.

Että ainakin olen taas pinonnut kotini täyteen asiaa.  Tai paperia ainakin.

 
Joku mies kulki läpi jonkun huoneen tänään ja sanoi:
1034. No joo, ihan hyvä numero, näiden vaalien äänimäärä siis.

 
Ihminen huokaisi. Vain 800 rintanappia, 234 siis vielä tekemättä. Viis äänistä, niitä ei voi väkisin hankkia, ansaita vain, mutta jos ihminen saa niinkin vaikeasti muistettavan, nelinumeroisen ehdokasnumeron, kuin jotkut saavat, ehkä sillä onkin jokin tarkoitus, ja vaikkei tarkoitusta edes, niin vähintäänkin jokin sanoma:
234 nappia on vielä painamatta.

Ehkä valtuustossakin, kuka tietää.

Minä en.

 
Tulkaa hakemaan nisua, sumppia ja rompetta. Äänestämään en välitä käskeä. Olisi vain joskus hauska tavata niitä ihmisiä, joilta joskus saa kaunista postia. Tai muutakin postia.

Viikko sitten perjantaina ihmisen ovikello soi. Julia Virkkunen? lähetti kysyi. Minä siihen että niin.

Sen jälkeen minulla on ollut keittiön pöydällä kimppu keltaisia liljoja. Tirautin kaksi pientä kyyneltä, yhden molemmista silmistä. Hetkeä myöhemmin tytär, teini-ikäinen, tuli kotiin, luki kukkien mukana tulleen kortin ja pidätteli molempiin silmiinsä nousseet kyyneleet hienosti. Niitä ei melkein yhtään kukaan nähnyt.

Olen katsonut niitä kukkia joka päivä. Ne varistavat nyt jo, ne pitäisi heittää pois.

Se tuntuu vaikealta. Ne eivät olleet tavallisia kukkia. Ne ovat lohtu,

tunne siitä, että kaikki, mitä itse on joskus tehnyt, kaikki se vähä mitä on oman elämänsä ohella jaksanut, ei ehkä olekaan ollut turhaa.

Vaikka se olisikin vain tilapäistä.

 
Olin kukkien lähettäjille nolosti kiitollinen. Tunsin ansainneeni ne, samaan aikaan kun minusta tuntui, etten ollut ansainnut niitä alkuunkaan. Sain kukkia ihmisiltä, jotka olivat iloisia päättäjänä tekemästäni päätöksestä. Muutaman esityslistan sanan vaihtaminen toisiin ei vaadi kovin kummoisia. Se vaatii joskus tunnin, joskus puoli, joskus kaksi. Harvemmin enempää, vaikka unettomia öitä se vaatisi useampia.

Mutta se, että teini-ikäisen ihmistyttären silmät saa kostumaan oman äidin nähden, vaatii sentään jotain. Se vaatii jonkin ohi aivojen menevän oivalluksen,
siitä että maailman asioita voi muuttaa. Ja että ihan kaikki ei ihan aina ole turhaa.
 
Olin kukkien lähettäjille toki iloinen minulle lähetetyistä kukista, mutta kaikkein kiitollisin olin heille tyttäreni katseesta, kun hän piteli käsissään sitä korttia, ja hänen mieleensä saattoi ehkä painua jokin (harha tai) käsitys siitä, että ihmisten tekemisillä voisi ehkä oikeasti olla jotain väliä.

Se on olennaista, se on ehkä ainoa olennainen.

Se on ehkä ainoa tapa torjua sitä surullisuutta, joka syrjäyttää niin monet ihmiset sivuun elämän syrjästä:
että minun ajatuksillani ei ole mitään väliä.
 
Jos muuta vielä voisi antaa lahjaksi lapselleen, en minä siitä muusta niin välitä. Tämä riittää kyllä. Jos voin antaa lapselleni lahjaksi käsityksen siitä, että toivoa on, ehkä toivoa tosiaan on.

Minä vain niin toivoisin sitä muillekin, sillä ilman ei kukaan pärjää.