Tavallinen tiistai. Kiirettä, sotkua, kiljuvia lapsia ja jonkun koulun lakkautuksen tilapäinen torppaus.

Aina vain tilapäinen. Sillä kaikkeen ei ihminen pysty. Harvoin pystyy lopulliseen, tiistaisin sen enempää kuin keskiviikkoisinkaan.

 
Ihminen istuu tietokoneen ääressä ja tuntee aloittelevansa pitkää kirjoitusta, joka lähtee pienestä yksittäistapauksesta ja laajenee siitä laajemmaksi pohdinnaksi siitä, millaista on se koulutuspolitiikka ja sen myötä pienten ihmisten asioiden hoitaminen jota me

a) haluamme harjoittaa,
b) harjoitamme ja
c) tajuamme harjoittavamme.

Ja onko kohdilla a), b) ja c) myöskään mitään tekemistä keskenään.
 
Tällainen kirjoitus ei voi alkaa muutoin kuin polveillen. Eikä siitä tiedä, päättyykö se tänään, vai vasta jonain toisena päivänä. Vai päättyykö se koskaan, pääseekö asia perille, tuleeko sitä ja meneekö se koskaan, perille, missään.

Kun nyt ensin edes alkaisi. Yritä Julia, yritä nyt. Yritä sanoa tässäkin se, mitä tänään yritit sanoa opetuslautakunnan suomenkielisen jaoston kokouksessa. Aloita siitä missä istut nyt ja siitä mitä kuuntelet:

 
ihminen istuu tietokoneen ääressä ja kuuntelee kylpyhuoneessa kylpeviä lapsiaan. He ilmeisesti istuvat jossain veneessä. Pikkusisko sanoo isommalle: voisitsä antaa mulle ton ratin? Ai tän? isompi  vastaa. Ei, ei sitä vaan ton toisen, pienempi pyytää. Aijaa joo, okei, tässä ole hyvä, isompi sanoo, johon pienempi että kiitos, no niin, nyt lähdetään! Kaikki lapset kyytiin! Johon isompi että joo, kaikki kyytiin vaan, nyt mentiin!

Ihminen kuuntelee tätä ja miettii, että ensimmäiseltä kuulemalta tätä keskustelua voisi erehtyä luulemaan helsinkiläiseksi luottamushenkilöiden keskusteluksi opetustoimen suunnasta. Sillä suunnasta Helsingin veneessä ei varsinaisesti ole mitään puhetta, kunhan päätetään että nyt mentiin. Asia kerrallaan.  Otetaan joku ratti ja katsotaan mihin se vie, paitsi että tuskin katsotaan, päätetään vain asia kerrallaan, palveluverkko kerrallaan. Palvelu ja verkko, ei varsinaista puhetta kouluista, joista aina sitten päätetään yksi kerrallaan.

Paitsi että sitä puhetta kyllä sitten viriää silloin, kun niitä kouluja käyvien lasten vanhemmilta tulee palautetta, joka pitäisi sivuuttaa. Jotta Verkko saataisiin optimoitua paperille hyvin, viis palvelusta, jota lasten vanhemmat kaupungilta kokevat tai eivät koe saavansa. Lapsiltahan asiaa ei kysytä ja jos joku joskus kysyisi opettajilta, asiat vaan turhaan mutkistuisivat.
 
Lähelle voi olla vaikeampi nähdä kuin kauas, mutta kun esityslistalla on lähellä sijaitsevan koulun asia, lähelle on helpompi nähdä kuin kauemmas, jos on joskus käynyt paikan päällä, tuntee tienoon, kulkureitit sen ympärillä, liikenteen ja jonkin verran asian taustaa. Asia kun on ollut käsiteltävänä viime vuodet kerran vuodessa, aina uudestaan.

Minä otan sen nyt tähän esimerkiksi. Sen voi halutessaan tulkita sulkien asetteluksi ehdokas Virkkusen vaalihattuun. Biimai gest, kyllä sekin käy. Kyllä vaaleissa aina äänet kelpaavat, varsinkin jos ne on itse ansaittu. Tässä asiassa kuitenkin on kyse muustakin kuin siitä, kuka juuri nyt on ehdolla mihinkin. Otan tämän esimerkiksi, koska asiaa käsiteltiin taas tänään Ison Pöydän ympärillä, ja koska tämä esimerkki kuvaa minun mielestäni muutakin kuin pelkästään muutaman kymmenen helsinkiläisoppilaan nykyistä ja/tai tulevaa arkea:

Kumpulan koulu.

 
Muutama kymmenen lasta, kaikki eka- ja tokaluokkalaisia, käyvät Helsingissä kouluaan pienessä nuhjaantuneessa parakkirakennuksessa. Kaikki toimii, paitsi ilmeisesti parakkirakennuksen kunnossapito. Opettajat ja lasten vanhemmat vaikuttavat tyytyväisiltä. Lasten koulumatka on turvallinen, isoja vaarallisia katuja ei tarvitse ylittää. Lapsia on koulussa sen verran vähän, että he kaikki tuntevat toisensa. Koulu koetaan turvallisena paikkana mennä. Opettajat kokevat koulun hyvänä paikkana opettaa, alkuopetukseen parhaana mahdollisena.

Sitten kun ne oppilaat hiukan kasvavat ja heistä tulee kolmasluokkalaisia, he menevät toiseen, isompaan, kauempana kotoa sijaitsevaan kouluun. Sinne kulkeminen ison tien yli on ehkä kolmasluokkalaiselle jo himpun verran vähemmän vaarallista, vaikkei täysin turvallista vieläkään. Aikuisillekaan, nykyään. Kaverit tutusta pienestä koulusta tulevat mukaan uuteen kouluun ja lisäksi saadaan uusia ja hyvä niin, varmaankin.

Pieni koulu on hallinnollisesti osa tätä isompaa koulua, ison koulun sivupiste. Sivupiste ei ole ison koulun kannalta kokonaan ongelmaton. Koululla on käytössään resursseja määrä x, ja ne täytyy jakaa pääkoulun ja sivupisteiden kesken. Joskus sivukoulun lasten katsotaan saavan käyttöönsä suhteessa enemmän niitä vähiä resursseja kuin pääkoulun lapset, koska sivukoulu ei pärjää pelkästään yhdellä aikuisella, tarvitaan vähintään kaksi. Tätä ei voi pitää kaikkien kannalta hyvänä asiana. Periaatteessa se on vähän (tai vähän enemmänkin, en tiedä) väärin pääkoulun oppilaita kohtaan, käytännöstä taas ei oikein kukaan tunnu tietävän. Että kuinka paljon sivukoulun lakkauttaminen oikeasti pääkoulun oppilaille toisi jotain sellaista, mistä he ehkä nyt jäävät paitsi.

Välimatkaa rakennusten välillä on sen verran, ettei sitä hetkessä juosta. Pääkoululla sivukoulun olemassaolosta ei siis aina olla kovin innoissaan, ja syyt siihen ovat kyllä hyvin ymmärrettäviä. Vaikka niiden käytännön vaikutukset jäävätkin asioista päättäville ilmeisen epäselviksi.

Sivupisteen pienen koon takia sen pienen koulun maailma on kuitenkin ekaluokkalaisille hiukan toisenlainen kuin jonkin, minkä tahansa isomman koulun. Pieneen kouluun päätyneiden lasten vanhemmat arvostavat nimenomaan tätä pientä maailmaa. Se on pienelle ihmiselle pehmeä lasku (tai nousu) isompaan maailmaan, jollaiseen kaikkien pienten on jossain vaiheessa mentävä. Pienen koulun lasten vanhempien mielestä koulu on kaikkea muuta kuin ongelmallinen, se kun vaan on lapsille niin hyvä.

Pienen koulun parakkirakennus alkaa rapistua. Kosteuttakin alkaa kertyä rakenteisiin. Tasakaton rännejä ei tyhjennetä eikä reikiä seinissä tai lattiassa paikata, sen sijaan Helsingin kaupunki lähettää paikalle jonkun ottamaan näistä puutteista valokuvia ja tekemään niistä opetuslautakunnan suomenkieliselle jaostollekin päätyvän raportin siitä, kuinka talo on nyt aika lailla rempallaan. Raportissa on valokuvia siitä kuinka sählypallot ja monen syksyn lehdet ovat tukkineet rännit niin että vesi jää lätäköiksi katolle ja aiheuttaa siihen painaumia. Kuvatekstissä ei kuitenkaan kerrota, katsoiko kuvaaja samalla reissulla asiakseen tyhjentää ne rännit, kun kerran joku ihminen viimein sinne katolle niitä tutkimaan oli päätynyt.

Opetuslautakunnan jäsen tuijottaa tätä seikkaperäistä dokumenttia sählypallojen sijainnista talon katolla ja miettii että mitä Vit.... tai no mitä Hel... eli siis mitä Helsinki oikeastaan tällä raportillaan haluaa hänelle kertoa.

Että tässä ne meidän ikiomat laiminlyönnit, joiden takia talo nyt pitäisi sitten sulkea? Vai että tässä nämä sählypallot nyt sitten ovat, eikä kukaan tiedä, kenen homma olisi hakea ne sieltä katolta pois? Hetken verran opetuslautakunnan jäsen miettii, pitäisikö hänen hypätä nyt fillarin selkään ja kiivetä itse sinne katolle katsomaan, ovatko ne pallot siellä edelleen. Sen sijaan hän kuitenkin päätyy soittamaan talon tekniselle isännöitsijälle kysyäkseen, joskohan joku muu sen olisi kuitenkin jo tehnyt.

Teknisen isännöitsijän puhelinvastaajassa on viesti, jonka mukaan hän on lomalla ja palaa heinäkuun lopussa. Minkä vuoden heinäkuun, sitä viesti ei näin syyskuun puolivälin paremmalla puolella kerro. Sen sijaan opetuslautakunnan jäsen saa, asiasta jotain oikeasti tietäviltä, kuulla että koulun pihan katoksesta viime talven myrskyssä taivaan tuuliin (kirjaimellisesti) lentäneen katon tilalle ei koskaan tultu laittamaan uutta kattoa. Vaikka koululta kyllä sitä Helsingin kaupungilta pyydettiin.

Toistan: pihan sadekatoksen katto lensi pois. Eikä kaupunki ole katsonut tarpeelliseksi etsiä sitä mistään lähipusikoista kiinnittääkseen sitä takaisin paikalleen. Kai ne lapset pärjäävät ilmankin. Ongelmahan on niissä sählypalloissa.

Sivukoulu on siis kieltämättä ongelmallinen. Mutta ei ehkä kuitenkaan pelkästään pääkoulun resurssien jakautumisen kannalta. Se on ehkä ongelmallinen myös siksi, ettei Helsingin kaupunki hoida kunnolla sitä rakennuksen ylläpitoa, josta se itse itselleen vuokraa maksaa, ja korkeaa vuokraa nimenomaan siksi, että kaiken rakennuksesta aiheutuvan työn ja ylläpidon hinnan tulee kaupungin päätöksen mukaan olla selkeästi kaikkien nähtävillä rakennuksen vuokrassa.

Myös sen työn ja ylläpidon siis, jota ei tehdä eikä ole.

Tässä kohtaa opetuslautakunnan jäsen menettää yöunensa. Hän jää puolen yön jälkeen perheen tuhistessa miettimään, meneeköhän tässä nyt kaikki ihan niin kuin pitäisi. Pieni koulu pitää sulkea siksi, että sen ylläpito tulee niin kalliiksi, vaikkei sitä edes kunnolla tehtäisi, ja kaikkien lasten on vaan kerta kaikkiaan mentävä kouluihin, joissa he eivät mitenkään voi tuntea kaikkia muita lapsia, koska heitä kaikkia on niin paljon.  Turvalliseksi koetun pienen yhteisön sulkemista perustellaan lisäksi turvalllisuusnäkökohdilla: pieni yksikkö on turvaton, jos jotain ennalta-arvaamatonta ikävää sattuu. Ja näin vain täytyy olla, koska maailma menee siihen, eikä sitä voi estää. Maailma menee isoihin yksiköihin.

Ainakaan jos kukaan ei enää edes yritä sitä estää.

 
Olisi pitänyt aloittaa jo aikaisemmin. Tässä ollaan jo turhan myöhässä liikkeellä. Minä olen myöhässä, en tajunnut aiemmin. Tajusin aikaisemminkin jotakin, en vain tajunnut tarpeeksi. Olin itsekin vähän pihalla, hämmentynyt omien kokemusteni ja virkamiespuheen valtavasta ristiriidasta,
en enää tajunnut, kuka on oikeassa. Piti miettiä.

Kunnes tajusin, asiaa riittävän monta vuotta mietittyäni, että se on päätös. Pitää päättää itse. Pitää päättää, kuunteleeko omaa järkeään, omaa kokemustaan siitä mikä omille lapsille on tai ei ole ollut hyväksi, lasten kavereiden äitejä, kavereiden kavereiden kokemuksia, omaatuntoaan vaiko sitä esityslistaa, jonka vakuuttavaa tekstiä ei aina ymmärrä itsekään eikä siksi pysty sen mielekkyydestä vakuuttumaan.

Ja jos viisi, kuusi tai seitsemän puhelua esityslistan tekstistä asianosaisille tuovat opetuslautakunnan jäsenelle sellaista tietoa, joka kumoaa joko osan tai kaiken esityslistan tekstistä, mitä siitä pitäisi ajatella?

Että kaikki muut ovat väärässä, paitsi esityslista?

 
Opetuslautakunnassa voi tarvittaessa (jos omaa tarvetta on) tuntea itsensä tavattoman tärkeäksi. Että tässä sitä nyt ohjataan tätä Helsingin koulutuspoliittista venettä. Enää pitäisi vaan valita että mikä ratti otetaan, että otetaanks tää, eikun otetaanks tää, vai otetaanks sittenkin tää, koska joku kuulemma sanoi että se on talouden kannalta ainoa vaihtoehto, ja taloushan viime kädessä päättää.

Niin kuin päättääkin. Paitsi että ei selvästikään edelleenkään kaikkea. Jossain on edelleen ilmeisiä valinnan mahdollisuuksia. Jossain nimittäin edelleenkin pystytään päättämään, laiminlyödäänkö omat velvollisuudet nyt joko huvin vuoksi tai siksi, että niiden täyttäminen maksaisi jotakin, ja maksetaanko siksi helvetisti paljon enemmän myöhemmin, oli sitten kyse kummasta hyvänsä syystä jättää tekemästä ajoissa se, mikä olisi järkevää ja tulisi kaikista halvimmaksi.

Kuten esim. tehdä se, mistä maksaa itse itselleen palkkaa.

Opetuslautakunnassa pitäisi olla viisas. Siellä pitäisi osata katsoa kauas, tajuta ottavansa suuntaa nyt. Pitäisi tajuta, että vaikka päätettäväksi tuleekin, ja tuodaan, aina yksittäisiä palapelin palasia, (että pidetäänks esimerkiksi tämä koulu tässä vai joutaako mennä,) niistä paloista tulee niiden palojen summa.

Niistä tai niiden puutteesta.

Esimerkiksi niin, että kun kaikki pienet alkuopetuksen sivupisteet on, koulumatkan turvallisuudestakin piittaamatta, lopetettu, meillä ei sitten enää niitä ole.

Että oho. Että olihan niissä puolensa, kaikkien ongelmien lisäksi. Mutta että oho. Olihan niissä puolensa.

 
En minä Kumpulan sivukoulusta luopumista ennenkään kannattanut. Taisin esittää päinvastaista sekä viime että toissavuonnakin, ellen nyt ihan väärin muista, vai oliko se niin että toissa vuonna vain kannatin sitä lakkauttamisen vastustamista. 

Mutta viime yönä, kun uni ei tullut, kannatin sitä lakkauttamista kaikista niistä kerroista kaikista vähiten,
sillä viime yönä ajattelin, ettei toivoa enää ole. Että kaikki keinot on käytetty. Että se on mennyttä aikaa nyt, pienuuden hyvän tajuaminen ja sen tuominen mukaan päätöksentekoon. Minä ajattelin että turhaan minä sinne kokukseen enää menen tästä puhumaan. Että turhaa se enää on, tässä meillä on nyt se raportti niistä sählypalloista, tässä meillä on todisteet ja lopullinen niitti. Lehdestä luin aamulla että rakennusta ei voi korjata eikä uutta laittaa tilalle.

Eikä siinä pikku uutisessa kukaan kysynyt että totanoinniin, sori, sitämä vaanettä:

miksi?

Ja sitten kun minulla ei ollut tähän kunnallispoliittiseen peruskysymykseen yhtään mitään järkevää vastausta, minä painelin opetuslautakunnan suomenkielisen jaoston kokoukseen ja esitin, että siitä Kumpulan sivukoulusta ei edelleenkään luovuta.

Omaksi järkytyksekseni esitykseni voitti äänin 5-3.

 
Pitäisi katsoa kauas, mutta tajuta samaan aikaan nähdä lähelle, tajuta että siinä se kaikki tapahtuu sillä siinä tapahtuu se mikä tapahtuu käytännössä:

jotain pientä, ihmisen kokoista joko on ja säilytetään tai sitten ei enää ole, koska sitä ei enää säilytetä. Koska Suuret Linjat toivovat toista, sanattomastikin, vaikkei niistä edes puhuttaisi. Yhteisöllisyys on periaatteessa hyvä asia ja syrjäytymistä torjuu nykyään presidenttikin - kukahan seuraavaksi - ainakin periaatteessa,
mutta entä jos se, mikä oikeasti tapahtuu, tapahtuukin käytännössä. Periaatteista viis.
 
Yritin tänään katsoa kauas, yritin tajuta: tässä joko mennään nyt, kaikki lapset kyytiin vaan, viimeisetkin niistä viimeisistä pikkukoulujen pienistä pihapiireistä viihtymästä, kaikkia toisia tuntemasta,

tai sitten painetaankin jarrua ja päätetään että ehkä ei olekaan pakko mennä. Että ehkä oikeasti ei olekaan. Että ehkä niiden kaikkien muidenkin lasten, jotka on jo pantu menemään, ei ehkä olisikaan pitänyt mennä, sittenkään? Että mihin mennään, jos mennään ja ihan perille asti, pitäisikö koettaa nähdä sinne ensin, ennen kuin alkaa käyttää rattia? Entä jos olemmekin olleet väärässä?

Minä esitän nyt tässä julkisesti sen saman kysymyksen, jonka esitin tänään Helsingin opetuslautakunnan suomenkielisen jaoston kokouksessa, pitkän vuodatukseni seassa, sielläkin:

jos meillä ei enää ole syytä säilyttää alkuopetuksessa pieniä sivupisteitä edes siksi, että niihin isompiin ei kuusi- seitsen- ja kahdeksanvuotiailla ole turvallista koulumatkaa yksin kuljettavanaan, jos meille ei tämäkään syy enää riitä, mikä meille enää riittää? Missä kohtaa tulee vastaan raja siinä, mitä me oikein oikeasti teemme? Pitäisikö tämä asia nähdä laajempana kuin vain yksittäisinä sivupisteinä, jotka yksi toisensa perään pannaan pakettiin? Pitäisikö meidän tajuta, että tässä alkaa nyt olla kyseessä sellainen koulutuspoliittinen linjaus, josta me emme koulutuspoliittisissa tavoitteissamme puhu mitään, teoissamme vain? Yksi kerrallaan?
Että kaikista pienimmätkin lapset, vasta päiväkodista lehahtaneet, on keskitettävä suuriin yksiköihin, vaikkei heidän sinne edes olisi turvallista mennä?
 
Luulin jääväni melkein yksin, parin luottotoverin kera.

En jäänytkään. Meitä on kai muitakin, yli puoluerajojen.

Kiitos kollegoilleni opetuslautakunnan suomenkielisessä jaostossa siitä. Kuin myös hyvästä keskustelusta. Joskus niitä toivoisi julkisiksi, vaikka monesti ei.


Kumpulan sivukoulun tulevaisuudesta päätettäneen seuraavan kerran kolmen viikon kuluttua, kun ja jos asia tuodaan opetuslautakunnan käsittelyyn.

Minä olen kyllästynyt torppaamaan ehdotuksia, joita en pysty kannattamaan, koska en pysty perustelemaan niiden kannattamista itselleni riittävän hyvin, vaikka yrittäisin.

Mutta ei se sitä tarkoita, että lakkaisin niitä torppaamasta. Saa ihminen väsyä. Mutta voihan sitä kaiken maailman tyhmyyksiä torpata väsyneenäkin.

Näköjään.

Että kaikki lapset kyytiin vaan, nyt mentiin, mutta voitaisko ottaa välillä joku toinen ratti.


 
Yöllä, kun uni viimein tuli, tuli seikkailu-uni. Siinä paettiin, koko ajan jotain, pahuutta ja tyhmyyttä, räjähteitä, salaliittoja, pikkunisäkkäiksi naamioituneita poliisiautoja, ensin juosten, sitten raitiovaunulla, sitten valtamerilaivalla ja lopuksi uiden. Se oli toimintauni. Lopussa ihminen pakeni siinä polyuretaanihyökyaaltoa.

Ja selviytyi.

Sellaista se on, kunnallispolitiikka. Ei siitä ota tolkkua, ellei siitä ota tolkkua. Eikä siitä mitään tolkkua kukaan oikeasti ota. Siellä pitää vaan toimia, sillä uni se ei ole, vaikka se painajaiselta joskus tuntuisi.

 
Tuliko asia ja jos tuli, menikö se perille? Tästäkö se meni ja menikö se ohi jo?

En tiedä. Kunhan kirjoitan.

Se auttaa nukkumaan, joskus, useimmiten vähän myöhemmin. Myös tiistaisin. Vaikka olisi jo keskiviikko.