Lappu päiväkodin seinällä.

Tuli sitten sitä silmäiltyä. Otsa meni ryppyyn. Vanhempainyhdistys oli kirjoittanut kirjeen, osoittanut sen päiväkodin johtajalle ja aluepäällikölle ja esittänyt siinä huolensa siitä, että päiväkotiin on sullottu liikaa lapsia tiloihin, joita ei alun perinkään ole tarkoitettu päiväkodiksi. Ja siitä yksi pidetty ja pätevä lastentarhanopettaja vaihtoi yllättäen työpaikkaa, eikä uutta löydetä tilalle.

Ihminen siitä sitten vaihtamaan pari sanaa sen ainoan jäljelle jääneen muodollisesti(kin) pätevän lastentarhanopettajan kanssa. Vain kuullakseen, että päiväkodin henkilökunnan on vastikään ollut pakko tehdä työsuojeluilmoitus liian korkeasta melutasosta ja huonosta sisäilmasta. Koska päiväkodissa on liikaa lapsia liian pienissä tiloissa, joiden ilmastointi ei toimi. Ilma on huonoa heti aamusta, ja sen huomaa myös jokainen vanhempi, joka aamulla avaa päiväkodin oven.

Hetkeä aiemmin ihminen on jättänyt lapsensa päiväkodin puistoon ihailemaan kaivinkonetta, joka kaivaa pihaa auki. Sille pihalle siis, jonka portissa lukee "ei talvikunnossapitoa", ja jossa on talvella niin pimeää, ettei lapsia erota lumettomalla säällä pihan toiselta laidalta, vaikka näillä on huomioliivit päällä. (Lepattavat liivit, ks. seuraavan kappaleen jälkeinen kappale.)

Kaupungin miehet ovat tulleet puistoon mittanauha kädessä ja mitanneet keinun korkeuden maasta. Korkeus on kuulemma heittänyt kaksi senttimetriä turvarajasta. Nyt keinun korkeutta siis pitää säätää. Päiväkodin henkilökunta pyörittelee silmiään. Kaupungin mielestä ongelma onkin keinuissa.

Hetkeä, joka oli aiemmin, edeltää hetki, jona ihminen on jälleen yrittänyt löytää lapsilleen päiväkodin rattaista ehjiä huomioliivejä. Lähes kaikkien liivien kuminauhat ovat katkenneet, liivit lepattavat lasten päällä. Ihminen on kyllästynyt etsimään joka aamu ehjiä liivejä ja ehdottaa mukavalle lastenhoitajalle, että mitäs jos mä veisin nämä rikkinäiset liivit kotiin ja surauttaisin ne ompelukoneella ehjiksi, siinä ei kauaa nokka tuhise, toisin huomenna takaisin. Mukava lastenhoitaja huokaa ja vastaa: se olis kyllä tosi kiva, mutta meidän tarttee varmaan neuvotella tästä ensin kun meille on annettu ohjeet, että vanhemmilta ei saa pyytää mitään. Ettehän te mitään pyydäkään! ihminen parahtaa, mähän tarjouduin ompelemaan ne itse, eikä siitä oikeasti edes olisi mitään vaivaa! johon mukava lastenhoitaja että mä tiedän, mutta kun nykyään on nämä ohjeet, joita ennen ei ollut. Mukava lastenhoitaja painottaa kolmea sanaa ja näyttää väsyneeltä.

Kotona ihmistä odottaa sähköposti. Päiväkodin vanhempainyhdistys toivoo kaikkien vanhempien laittavan ksylitolipastillirahan, neljä euroa per lapsi, tästä lähtien vanhempainyhdistyksen tilille, koska sitä ei enää saa viedä käteisenä päiväkotiin niin kuin vielä viime vuonna ja kaikkina sitä ennen, koska uusien ohjeiden mukaan päiväkodin henkilökunta ei saa käsitellä käteistä rahaa.

Siellä korvia särkevässä metelissä siis, jossa huono sisäilma väsyttää kaikkia aikuisia. Lapset onneksi näyttävät pörheltävän entiseen tahtiin, oli huoneessa happea tai ei.
 
Ihminen kääntyy pois tietokoneen ruudulta ja miettii sitä kysymystä, jota pahnanpohjimmainen nyt joka päivä jankuttaa, sitä kysymystä siis, jota ihmisen lapsista aiemmat eivät koskaan ole esittäneet:

miksi ihmisen pitää käydä päiväkodissa?


 
Otetaan suora leikkaus kaupungintalolle. Ihminen istuu kuuntelemassa keskustelua päivähoidosta. Hänen sydämensä lyöntitahti kiihtyy ja häntä alkaa ärsyttää.

Siihen on syy. Ihminen tajuaa: täällä puhutaan nyt paskaa. Ja jotkut jopa uskovat sen kaiken itse.

Päivähoidosta aletaan puhua paskaa heti, kun aletaan puhua siitä rahasta, jota siihen pitäisi laittaa, jotta ovista ja ikkunoista hoitoon tunkevat lapset voitaisiin laittaa tiloihin, joihin he oikeasti mahtuvat. Ilman että kaikkien korviin sattuu. Niissä keskusteluissa nimittäin korostetaan joskus vanhempien oikeutta päästä päivisin töihin, ohi lasten oikeuden päästä siksi aikaa toisten kanssa inhimillisiin oloihin. Minun mielestäni oikeasti pitäisi turvata molemmat, miksi ihmeessä toinen muka ajaisi toisen ohi? Ja jos toisen on välttämättä ajettava, kumpihan se oikeasti sitten olisi, jos asiaa kysyttäisiin niiltä vanhemmilta itseltään?

Ja niin - avaako ihminen tästä sitten suunsa itse, kaupungintalolla? Kyllä hän avaa. Hän on tehnyt sitä kyllä.
Mutta kun se ei näytä moneen vuoteen auttavan. Vasta nyt vaalien alla ihminen löytää aiheesta varsin miellyttäviä lauseita: kunnallisvaaliohjelmista.
 
Hyvä että ne kumminkin ovat siellä ne lauseet. Sillä niistä voi olla vaalien jälkeen apua niiden turvin valtuustoon päässeille. Niille siis, joita päivähoitoryhmien pienentäminen kiinnostaa myös vaalien jälkeen. Niistä voi olla apua silloin, kun täytyy vääntää rahasta toisten kanssa - sellaisten, joita asia ei vaalien jälkeen ehkä enää niin kiinnostakaan.

Mistä tunnistaa ihmisen, jonka puheet ja teot eivät oikein kohtaa? En tiedä. Ei välttämättä mistään, jos ei jaksa seurata sen ihmisen tekemisiä sen jälkeen, kun on kuullut hänen puhuvan. Vaaleissa ei siis oikeasti voi tietää. Ei voi tietää, mille lopulta antaa äänensä.

Ellei ole tarkkana. Eikä silloinkaan ehkä oikeasti tiedä.


 
Mitä minä yritän sanoa? Ehkä haluaisin vain puhua Helsingin vaakunasta. Siinä on Helsingin vene. Jota kukaan ei oikeasti ohjaa.

Miksi ihminen ajatteli päiväkodilta kotiin lampsiessaan Helsingin venettä, ja miksi hänestä tuntui silloin, että se ajelehtii? Miksi hänestä tuntui siltä myös viime keväänä, kun Helsingin kaupungin miehet tulivat yhteen leikkipuistoon vaihtamaan hiekkaa siihen hiekkalaatikkoon, jonka toiset Helsingin miehet olivat hiukan aiemmin siirtäneet, pari metriä, ennen kuin vaihtoivat siihen hiekan?


 
Lopuksi toissa tiistai. Ihminen oli matkalla kotiin opetuslautakunnasta, nousi raitiovaunuun. Raitiovaunussa huusi kaksi miestä. Toinen antoi kuskille ajo-ohjeita ja toinen kommentoi kunnallispolitiikkaa. Jälkimmäinen kävi ensin läpi pian lakkautettavan terveysasemansa vaiheet ja huusi sitten vihaisena: huomenna saadaan taas katsoa telkkarista niitä valtuuston pellejä!

Ihminen kääntyi pois, siirtyi raitiovaunun takaikkunalle katselemaan, kuinka Mäkelänkadut puut loittonivat. Raitiovaunun tuhdolla kyyhötti yksi matalan profiilin pelle, joka kuljetti perheelleen sulavaa jäätelöä ja toivoi hartaasti, ettei häntä juuri nyt bongattaisi tästä raitiovaunusta. Lisäksi hän mietti, onko raitiovaunussa tosiaan tuhto, vain onko tuhto ehkä vain jokin Muumilaakson vaisuimmista asukkaista. Vai liittyiköhän se sittenkin johonkin veneeseen.


 
En ehkä ollut sen huutavan miehen kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta ymmärsin ehkä, mitä hän tarkoitti. Ehkä.

Sillä meidän valtuustopellejen valtuustostrategiassa lvuosille 2009-2012 lukee jotakuinkin näin, muistaakseni:

päiväkotiryhmiä pienennetään valtuustokauden aikana.

(Tarkkaa sanamuotoa en enää löydä, koska viime siivouksen yhteydessä strategiani katosi.)

Eikä niitä ryhmiä pienennetty. Minun lasteni päiväkodissa ne kasvoivat - kolmanneksella. Ja olisipa minun lasteni päiväkoti ainoa.


 
Kukahan se oikeasti on se Helsingin veneen näkymätön kapteeni jonka päässä keikkuu siellä vaakunassa se kruunu, tyhjän päällä? Kenelle me sen kruunun olemme antaneet, tai keille?

Tätä täytyy vielä miettiä. Ilmeisesti emme kuitenkaan kovin pienille ihmisille. Heille, joille ehkä oikeasti pitäisi.