Ihminen asettui sängylle hyvissä ajoin. Turhaan.

Että se siitä sitten. Piti katsoa taivaalle sitten, todeta: tähtiä kylläkin, ei täyttä kuuta kuitenkaan.

Puolikuuhullu?

Sekin vielä.

 

 

Ihminen on nyt ottanut pahoja uutisia liikaa itseensä, itkenyt niitä vielä tänäänkin. Ehkä nyt riittää hetkeksi. Ehkä minun itkuni eivät auta kenenkään lapsia. Ehkä eivät minuakaan.

Ehkä pahat uutiset on nyt hetkeksi itketty.
 

Parempia uutisia odotellessa ihminen voi tutustua sähköpostiinsa, josta niitä harvoin löytyy.

On taas tullut postia. Muistatko, olet ehdolla kunnallisvaaleissa?

Kuinka voisin unohtaa? Kuinka haluaisinkaan, ja kuinka paljon? Haluaako joku arvata? Asiaa auttaa se, että keskusvaalilautakunta ei hyväksy ihmiselle vaaleissa titteleiksi perheenäitiä sen enempää kuin kaupunginvaltuutettuakaan. Kuulemma. Heillä on oikein syitäkin siihen, tadaa: "kaupunginvaltuutettu" on harrastus, eikä "perheenäiti" kerro asemasta työmarkkinoilla.

Jostain syystä haluaisin teidän tietävän tämän. Ehkä teidänkin on hyvä tietää nyt se, minkä minäkin nyt tiedän. Että vaalijulisteessa ei saa luonnehtia itseään muuten kuin kertomalla asemastaan työmarkkinoilla.

Tosin: vielä neljä vuotta sitten sai. Sittemmin keskusvaalilautakunnassa on siis tapahtunut jotakin.

Henkilökohtaisesti en kuitenkaan tarvitse vaalijulistetta siihen, että mainostan asemani työmarkkinoilla olevan sitä mitä se on, vallan huono siis. Jos jää työttömäksi ilman omaa syytään kaksi kuukautta sen jälkeen kun hautaa kolmannen lapsensa ja tulee saaneeksi neljännen ja viidennen hoidettavakseen kotona useiksi vuosiksi sen jälkeen, no - tällä ei varsinaisesti pääse työmarkkinoiden lemmikiksi. Ei vaikka ei muistaisi toimetonta päivää nähneensä sitten teinivuosien. Ja olikohan niitä silloinkaan kovin montaa.

Minua se ei haittaa. Ihminen työllistää itsensä itse, jos työnantaja ei väijy rappukäytävässä, kun ihminen kerran on kestävää materiaalia joka ehkä joskus joustaa (paitsi kotona) mutta ei koskaan anna periksi. Ei myöskään kotona.

Paitsi aamuisin. Sille että uusi päivä ehkä sittenkin tulee. Ja jos ei tänään, niin ehkä huomenna.

Mutta silti. Vitutti silti. En saa vaalijulisteessa kertoa sitä, mihin olen viime vuodet kaikki hermoni ja kaiken aikani raastanut, kaiken muun, kaiken omani, kaiken (muun) rakkaani ja työmarkkina-asemani kustannuksella: perheeseen ja kaupunginvaltuustoon. En saa kertoa, mitä oikeasti olen tehnyt. Sen sijaan saan kuulemma kuitenkin kertoa koulutukseni, joka on taiteen maisteri. Muistaakseni. Tosin lyhenteen muistin kuulemma väärin.

Ja sepä se vasta kertookin ihmisen asemasta työmarkkinoilla. Epäselväksi kuitenkin jää että mitä, että hyvääkö vaiko vain erittäin huonoa.

 

No hyvä on, ihminen siitä sitten ajattelemaan, viis turhista, ehkä päivitän vaalisivut sitten.

Vaalisivut, joihin ei ole kajottu sitten lokakuun 2008, haluavat tietää ihmisen käyttäjätunnuksen ja salasanan. Ihminen kuiskaa vaalisivuille: niin minäkin, olisko mitään vinkkejä? Kaupunginvaltuusto vanhentaa, ihminen ei enää voi muistaa. Vaalisivut ovat hiljaa. Eivätkä täten päivity.

Joten ihminen siitä sitten neuvoa kysymään, itseään viisaammilta. Että miten saisi päivitettyä omat sivunsa, jos on tullut vanhaksi?

Ei mitenkään kuulemma. Ne vanhatkin menevät kohta vanhaksi, pitää ostaa uudet.

 

 

Montako kertaa päivässä ihminen voi huoata ilman että sillä on terveysvaikutuksia? Nyt pitää ostaa uudet sivut. Jotta nekin voisi unohtaa.

Mikä minua nyt vaivaa, kun en yhtään innostu. Vanhat kaupunginvaltuutetut menevät kohta vanhoiksi, pitää ostaa uudet. Uudet ostavat itsensä valtuustoon varaamalla nyt itselleen järjettömän kallista mainostilaa häiritsemään joukkoliikenteen käyttäjiä koko lokakuun ajan.

Minä en oikein innostu. Minä en jaksa. Minä syötän niillä mainosrahoilla lapseni kuukausitolkulla, kaikki neljä eloonjäänyttä ja isolla mainoksella syöttäisin kaveritkin. Minä syötän mieluummin lapseni kuin pakotan heidät häpeämään hymyilevää äitiään raitiovaunun kyljessä. Kun ei sillä kotona koskaan oikeasti ole sellaista hymyä, kunhan rähisee, raastaessaan hermojaan kaupunginvaltuustoon ja perheeseen, edelleen, nyt kun sillä viimein, kaikkien näiden vuosien jälkeen, alkaisi olla aikaa muuhunkin.

Omaan, muuhun rakkaaseen.

Kaupunginvaltuustosta tosin ei ole tullut rakasta. Vain perheestä on. Tästä olen ylpeä.

Kerrankin jotain oikein päin, minäkin.

 

Lopuksi tiedot vaalikuvasta. Antoivat ymmärtää, että meikissä olisi hyvä käydä. Vaikka olisi mies.

Nooh - eivät varmaan olleet ihan väärässä. Tee-se-itse -meikissä hikipäissään myöhässä kuvaajan pakeille puuskuttaville tulee vaalikuvaan kiiltävä naama. Vaikkei olisi mies. Minä tiedän tämän nyt.

Jotkut ne osaavat aina olla juuri näin päin, osaavat vaikka yrittäisivätkin joskus jotain muuta, vuoden 2008 vaalikuvaa varten ostetulla puuterilla esimerkiksi. Oli päässyt vähän eltaantumaan ehkä, myös se puuteri.

 

Tätä kirjoittaessaan ihminen on juonut kupillisen teetä paketista jossa lukee Sleep Easy. Nuku helposti.

Miten kaunis toivotus. Toivon sitä teillekin nyt, sillä tämän vaalikampanjan seuraaminen tulee vielä vaatimaan voimia. Meiltä kaikilta.

Mitä sen kiiltävän naaman alle lopulta mahdetaan sinne julisteeseen laittaa? "Puolikuuhullu"?

Se sentään kertoo ihmisen asemasta yömarkkinoilla. Luulisi keskusvaalilautakunnan heltyvän edes vähän, edes tähän.

 

Ehkä tämä kohta vaalikampanjasta on kuitenkin kaikista paras, tämä kohta yöstä, tämä hiljainen kohta, hiljainen kun muut nukkuvat ja äänestäjätkin ja avaruuskin ehkä,

tälle sivulle, tälle joka ei vielä ole mennyt vanhaksi eikä vaadi ostamaan itseään uudeksi, on taas aika mukava kirjoittaa, koska tälle on tapahtunut jotain ihanaa:

mainokset ovat kadonneet.

 

Ne, joita en tänne sivulle koskaan itse halunnut, ne tulivat pyytämättä. Ja mukana tuli ihmeellinen tarjous: minulle tarjottiin mahdollisuutta ostaa ne täältä pois.

En ostanut. Minä en tykkää sellaisista leikeistä. Jätin typerät mainokset vilkkumaan sivun alalaitaan, monista niistä oli minulle itselleni lopulta paljon iloa. Monet niistä tekivät itsestään itsensä vastamainoksia, ihan itse. Ja viime kesänä, kun vuodatus.net otti ja kaatui kokonaan koko heinäkuuksi, eikä blogia voinut päivittää, olihan se vitsikäs se Kauppalehden sinnikkäästi koko kesäksi tämän sivun alalaitaan jähmettynyt mainos. Mahtoi lehdelle tulla sen takia valtavasti uusia tilauksia.

Nyt ne mainokset ovat kokonaan kadonneet. (Ehkä Kauppalehden tilaajapalvelu kaatui.)

Se on merkki. Sen täytyy olla. Se voi merkitä vain yhtä asiaa: lukijat ovat kadonneet. Mainokset menevät varmaankin sinne, missä on lukijoita. Mainokset etsivät rahaa.

En tiedä onko se hyvä merkki, mutta minua se rauhoittaa. Raha karttaa minua, on tehnyt niin aina. Nyt voi olla taas niin kuin ennen, niin kuin silloin aluksi. Nyt voi olla rauhassa, ilman paineita. Nyt voi istua yössä, hiljaa, seurata sivusta. Myös ilman asiaa.

Nyt voi aloittaa alusta. Vaikkei se ehkä enää onnistu. Mutta sen voi tehdä rauhassa.

Eikä kenenkään tarvitse tehdä täällä yhtään ostopäätöstä.

 

Tämä kohta yötä, tämä asema, tämä on hyvä. Tämän jälkeen nukkuu helposti.