Voi hyvät hyssykät.

Minun piti tänään avata tässä oma pikku vaalikampanjani onnittelemalla itseäni siitä, että jokunen vaaliteema on jo syntynyt, jo ennen vaaleja. Että on mulla jotain sanottavaa näissäkin vaaleissa ja jopa ennen.

No voi ollakin.

Mutta.

Tuli sitten muuta.

 

Ensin piti vastata hesarin mielipidesivulla tänään olleeseen lukiokampuksia käsitelleeseen kirjoitukseen. Siihen menivät aamun vaalitunnit. Sitten piti tehdä loput rintanapit. Se oli kivaa.

Sitten tuli valtuusto.

En sitten täällä valtuustosalissa, jossa nyt edelleen klo 23.17 istun (ilman että olen ehtinyt käydä syömässä) taittanutkaan omaa vaaliesitettäni, jonka pitäisi olla valmis huomenaamuna, kun ehdokasnumerot tulevat, sillä täällä on tapahtunut kaikenlaista sellaista, johon ihmisen on pitänyt puuttua.

Voi hyvät hyssykät.

 

No kaksi asiaa sitten. Aloitan jälkimmäisestä. Helsingin kaupunginvaltuusto keskustelee nyt, pitkään ja hartaasti ja osittain erittäin kummallisella tavalla valtuutettu Thomas Wallgrenin tekemästä aloitteesta julkisen tilan vapauttamisesta kaupallisesta mainonnasta. Minä siihen sitten seuraavaa:

 

Hyvä puheenjohtaja, hyvät kanssavaltuutetut,


aluksi kannatan lämpimästi molempia valtuutettu Wallgrenin tekemiä toivomusponsia sekä valtuutettu Mänttäri-Buttlerin ja valtuutettu Näreen ponsia.

Helsingissä alkaa olla mainostulvan takia kiusallista ja usein myös hyvin surullista kulkea pienten lasten kanssa, etenkin jos he ovat jo lukutaitoisia. Vielä surullisempaa on seurata mainontaa, jonka kohderyhmänä on teini-ikäisiä ihmisiä - tai aikuisia. Kaikki ulkomainonta kuitenkin on kohderyhmästä riippumatta kaikenikäisten ihmisten luettavissa, halusivat he sitä tai eivät.

Kaupungilla lasten kasvoille lävähtää välillä mainonnan kautta kuvakieltä ja tekstejä, joita heidän on vaikeaa tai mahdotonta käsitellä ja ymmärtää. Osa mm. kaupungin omien bussi- ja raitsikkapysäkeiden mainoksista häiritsee myös aikuisia ihmisiä, sellaisiakin, joiden nuttura ei joka käänteessä erityisemmin kiristä.

Ymmärrän paremmin kuin hyvin, että mainoksista saatava tulo on Helsingille merkittävää ja tärkeää. Mikään ei kuitenkaan estä meitä Helsingin aikuisia olemasta tolkuissamme ja suitsimasta sellaista mainontaa, jota voidaan pitää Suomen lastensuojelulain hengen vastaisena.

Lastensuojelulain toisessa luvussa kohdassa "Lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistäminen" todetaan pykälän 7 kohdalla tämän hyvinvoinnin seuraamisesta ja edistämisestä seuraavaa:

 

"Kunnan sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen ja kunnan muiden viranomaisten on yhteistyössä seurattava ja edistettävä lasten ja nuorten hyvinvointia sekä poistettava kasvuolojen epäkohtia ja ehkäistävä niiden syntymistä."

 

Olen sitä mieltä, että lapsia hämmentävä, eli suomeksi: lapsille sopimaton mainonta Helsingin kaupunkitilassa tulee kieltää siellä, missä sen kieltäminen on Helsingin kaupungille ylipäätään mahdollista. Ymmärrän että joka paikkaan Helsingin kaupungin käsi ei ulotu (ja monissa muissa asioissa tämä onkin ihan hyvä asia). Voimme kuitenkin itse vaikuttaa siihen, millaiselle mainonnalle omia mainospaikkojamme annamme. Ostajia varmasti riittää, vaikka lapsia ja heidän kasvuolojaan häiritsevää mainontaa ei suosittaisikaan.

Kaikilla meillä tulisi olla oikeus käyttää joukkoliikennettä ilman, että pysäkillä täytyy seistä väkivaltaa huokuvien, lapsista uhkaavilta tuntuvien, syömishäiriöitä lietsovien tai vaikkapa siiderin tai lonkeron iloja hehkuttavien mainosten äärellä, lasten kanssa tai ilman.

Tälle pysäkkien turhalle ongelmalle voisimme jotain tehdä, eikä se edes olisi vaikeaa. Tällä hetkellä mm. HKL noudattaa mainospaikkojensa osalta ymmärtääkseni mainonnan eettisen neuvoston ohjeita.

Mainonnan eettinen neuvosto antaa lausuntoja siitä, onko mainos hyvän tavan mukainen. Neuvosto ei kuitenkaan ota kantaa mainoksen lainvastaisuuteen, eikä käsittele esimerkiksi mainoksen harhaanjohtavuutta tai totuudenvastaisuutta.

Helsingin kaupungin nykyinen ohjeistus mainonnan eettisyydestä ei siksi mielestäni ole riittävää. Siksi teen seuraavan toivomusponnen:

 

"Valtuusto edellyttää, että Helsinki selvittää mahdollisuudet tarkentaa kaupallisen mainostilan myynnissään eettisiä periaatteitaan siten, että lastensuojelulain hengen vastaisille mainoksille ei myydä mainostilaa."

 

Kiitos.


 

 

Muu keskustelu aiheesta löytyy varmaankin netistä. Älkää hyvät ihmiset menkö katsomaan. Tulee vaan paha mieli.

Ponsi hyväksyttiin äänin 43 puolesta, eli vallan täpärästi. 42 ei olisi riittänyt. "Selvitetään mahdollisuudet" - tähän ympäripyöreään mitäänsanmattomuuteen oma ehdotus on verhottava, sillä suoraan ei saa edellyttää. Se ei enää olisi ponsi, se olisi vastaesitys.

Jota kukaan ei ehkä kumminkaan kannattaisi. Siksi ympäripyöreä ponsi.
 

Klo 23:n jälkeisistä äänestyksistä puuttui kymmenen valtuutettua. Yksi heistä oli sairastunut kesken kokouksen, muista en tiedä. Että pitkö lähteä kotiin kun väsytti, vai eikö vaan jaksettu palata kahvilan puolelta äänestämään kun kello soi. Onhan se tietty tylsää.

 

Päätettiin täällä kaikenlaista muutakin. Mm. siitä, kuinka paljon ensi valtuustokaudella opetuslautakunnan jäsenet, keitä ikinä he ovatkin, ehtivät paneutua asioihin, joista heidän on määrä päättää. Opetuslautakunta yritti saada ammatilliselle ja lukiokoulutukselle omaa jaostoa, minä mukana. Ei onnistunut:

 

Hyvä puheenjohtaja, hyvät kanssavaltuutetut,

 

kun opetuslautakunta käsitteli asiaa huhtikuussa, päädyimme kannattamaan uuden ammattioppilaitoksen ja aikuisoppilaitoksen perustamisen yhteydessä nykyisten opetuslautakunnan kahden jaoston tilalle kolmea jaostoa.

Selvyyden vuoksi väännän siis tässä valtuustolle vielä kertaalleen lyhyesti rautalangasta, mistä on kyse:

meillä on nyt opetuslautakunnassa yksi suomenkielinen ja yksi ruotsinkielinen jaosto.

Suomenkielinen jaosto käsittelee tällä hetkellä sekä suomenkielisten peruskoulujen että lukioiden, ammatillisen opetuksen ja aikuiskoulutuksen asioita. Käsiteltävä potti on tämän kokoisessa kaupungissa varsin laaja, ja varmaankin vain harvalla jaoston jäsenellä riittää osaamista ja ymmärrystä kaikkeen tähän.

Siksi opetuslautakunta on pitänyt tarkoituksenmukaisena omaa jaostoa suomenkieliselle perusopetukselle ja omaa erillistä jaostoa nuoriso- ja aikuiskoulutukselle. Kaupunginhallitus kuitenkin päätyi siihen, ettei näitä molempia tarvittaisi.

Olen vajaan neljän opetuslautakuntavuoteni jälkeen tästä lempeästi eri mieltä. Nuoriso- ja aikuiskoulutus tarvitsisi oman jaoston, jolla on aikaa perehtyä sen asioihin kunnolla. Olen siis lempeää paljon vahvemmin eri mieltä apulaiskaupunginjohtaja Viljasen mainitseman sääntötoimikunnan kanssa siitä, etteikö uudelle jaostolle riittäisi tehtävää. Kyllä sille todellakin riittäisi.

Kannatan siksi valtuutettu Loukoilan tekemään vastaesitystä, jonka tulkitsen tarkoittavan juuri tämän oman nuoriso- ja aikuiskoulutusjaoston perustamista suomenkielisen perusopetusjaoston ja ruotsinkielisen jaoston rinnalle.

 

No tähänhän ei sitten tullut tukea juuri edes ns. omilta. Muutamaa lukuunottamatta.

Joskus ihminen miettii, keitähän ne omat oikeastaan ovat. Joskus,

tai aika useinkin.

 

Ja sitten, puolilta öin,

kotiin.

 

Kotona ihania lapsia, ihania pieniä unessa, ihania isoja hereillä. Kaikki lapset kotona kerralla, se oli ihanaa.

Ihminen siitä sitten isojen lastensa kanssa juttelemaan.

Mikä lohtu. Terveitä hauskoja ihmisiä, viisaita, teräväpäisiä. Ymmärtävät maailmasta vaikka mitä.

Mikä kontrasti Helsingin kaupunginvaltuustoon.

 

Ajateltu kaupungintalon vessassa puolilta öin lähes kuusituntisen kokouksen päätteeksi:

yläaste. Ihan kuin yläaste. Paitsi että harvalla yläasteellakaan keskustelun taso on tätä. Aika moni kolmetoistavuotias olisi selvinnyt kaupunginvaltuuston tämänpäiväisistä keskusteluista huomattavasti kypsemmällä otteella kuin nämä aikuiset täällä.

Naljailua, kiusaamista, leveilyä, vittuilua. Vilpittömille ihmisille nauretaan päin naamaa.

Minä haluan tämän kokouksen päätteeksi kiittää valtuutettu Thomas Wallgrenia siitä, että hän jaksaa: olla ystävällinen oma itsensä, toisia aidosti kuunteleva, eikä välitä siitä, että selän takana hänelle joskus nauretaan. Kun nauretaan näköjään myös päin naamaa. Haluan kiittää Tumia siitä, että hän jaksaa yrittää mahdotonta.

Kilteillä, viisailla ja vilpittömillä ihmisillä on politiikassa vaikeaa ja yllättävän vähän kavereita. Aivan liian vähän.

 

Yläaste, minä ajattelin. Ei tulla välitunnilta sisään tunnille, vaikka kello soi, ei vaikka soisi pitkään. Kun ei huvita nyt äänestää.

Joitain onneksi vähän huvittikin. Joitain myös huvitti myös minun typerä yritykseni soveltaa lastensuojelulakia käytäntöön.

Ihan vapaasti. Minä en ole mennyt valtuustoon pitämään hauskaa enkä saamaan uusia kavereita, joiden kanssa tuhahdella kilttien ihmisten vilpittömyydelle. Ei tässä valtuustossa ole ollut kovin hauskaa koskaan. Paitsi joskus. Mutta harvoin kovin hauskalla tavalla, vaikka olisikin naurattanut, hetken.

Haluaisin tietää, onko seuraavassa. Ja onko siellä mahdollisesti ketään, joka on tolkuissaan. Edes joskus. Haluaisin istua vielä siellä salissa kapulana kehityksen rattaissa, kaiken sellaisen kehityksen, jolla on tolkuttoman typerä suunta. Muun kehityksen voin antaa edetä, potkaisen tarvittaessa perään.

Ettäs tiedätte. Tämän takia olen uudestaan ehdolla Helsingin kaupunginvaltuustoon.

 

Sen kunniaksi vaalikampanjani alkaa huomenna. Ehkä, kun en tänään ehtinyt puuhata vaaleja, valtuustotyö meni kapulaksi vaalirattaisiin.

Vaalit ovat tyhmiä. Mutta kaikista tyhmintä on puhdas tyhmyys.

 

Huomenna minulla on oma ehdokasnumero. Aloitan armottoman pörhistelyn, levitän sanaa. Itsestäni. Mikäli saan omat esitteeni askarreltua ajoissa ennen vaaleja. (Tähän liittyy merkittäviä epävarmuustekijöitä, kuten se, että tällä kertaa lainassa ei ole yhtään paperileikkuria, kun palautin sen takaisin omistajalleen viime vaalien jälkeen pari vuotta niiden vaalien jälkeen, tarttee kai käyttää saksia.)

Se armoton tohina ja leveily on älyttömän tyhmää. Mutta tarpeen, jos haluaa pitää paikkansa valtuustossa. Ja sitäpaitsi: askartelu on kivaa. Mitä useampia sata asiaa askarreltavana, sen parempi.

Onneksi kaverit auttavat, ihanat kaverit, politiikan ulkopuoliset terveet, normaalit, sopivan hörhöt kaverit. Ne nauravat lounaspöydän toiselta puolelta ihanaa naurua, niitä itkettää joskus, ne puhuvat sähköpostilla kauniita, puhuvat kivoja kaljalla, kertovat suruja, tekevät omassa elämässään ihmetekoja, selviävät elämistään, vaikkei aina naurata. Ne levittävät maailmalle rintanappeja, se auttaa ehkä, meitä kaikkia, tai ainakin minua, toivottavasti minä ja muut ovat joskus sama asia. Muuten ei olisi järkeä olla ehdolla, mihinkään.

Enkä mä muuten, tätä kaikkea, mutta kun mulla olisi siellä valtuustosalissa vielä hommia. Selvästikin.