Paha päivä.

Uutisissa lapsiaan tappavia vanhempia ja vanhempiaan tappavia lapsia. Ja sitten, tietenkin: päivittely. Sehän se kuuluu meille kaikille. Meillekin, jotka emme ole asianosaisia, emmekä olisi voineet millekään mitään. Mekään.

Ja jostain - täysin sairaasta - syystä sen päivittelyn täytyy kuulua meidän lapsillemmekin.

Me laitamme sen esille heidän kaikkien luettavakseen. Useimmiten ilman selityksiä, sillä äiti tai isä ei ehdi kulkea koko ajan kadulla mukana selittämässä lööppejä - ja miten niitä edes selittäisi? Että eri perheissä nyt vaan on erilaisia tapoja, toisissa lapset viedään harrastamaan, toisissa heidät tapetaan?

Jos sen selittämisen yrittämisen aloittaa, pitää tehdä sitä ihan koko ajan. Ja sitten se menee jo tyrkyttämisen puolelle. Jos lapsi itse pystyy, jotenkin, sulkemaan pahoja uutisia mielestään, vastuullisen vanhemman homma on nykyään koettaa niistä muistutella. Että käsittele kulta nyt sitten tämäkin, tämä jota äitisikään ei kohta enää pysty käsittelemään, tämä jatkuva lasten tappamisesta uutisoiminen kera yksityiskohtien.

Joita me kioskilta ostamme.
 

Äiti menee vaan iltapäivällä Pikku Kakkosen aikaan hetkeksi sängylle makaamaan, hetkeksi vain, salaa, ja itkee pikkuisen. Salaa. Koska ei taaskaan oikein voi ymmärtää, eikä tiedä, miten tällaisessa mediaympäristössä lapset luotsataan aikuisiksi järjissään. Ne kaikki lapset, joista joku vielä jaksaa itkujensa keskellä välittää. Ja ne toiset lapset, ne siellä lööpeissä - ne ne vasta itkettävätkin. Meitä kaikkia. Ja niiden äidit, sikäli kuin eivät itse lukeudu niiden uutisten tappajiin. Että miten ne tämän kestävät, oman ylivoimaisen surunsa ohella vielä lehtien myymisen sillä surulla. Joku tekee siitä rahaa. Se on tiedonvälitystä kuulemma, se kaikki paska.

 

Mies lähti punaisesta talosta lauantaina kauppaan kakkua ostamaan. Älä tuo tänne niitä iltapäivälehtiä, jos niissä on yhtään mitään yhtään minkään lapsen murhasta, mä en pysty kääntämään sivua kuitenkaan, mä kuitenkin luen sen kaiken, mä en enää halua lukea siitä mitään, tuo vaikka hesari, ihminen pyysi. Mies toi kakkua ja hesarin.

Se ei auttanut mitään. Hesarissakin oli yksityiskohtia. Sellaisia, joissa mikään jumala ei asu ja joista kenenkään meistä ei olisi yhtään mitenkään tarpeellista mitään tietää.

Nyt tiedämme. Niiltä ei voi välttyä. Ei, jos poistuu joskus sieltä pellon laidasta, punaisesta talosta, hiljaisuudesta. Niin kuin tänä aamuna. Omenat jäivät puihin odottamaan aivan hiljaa. Me tullaan takaisin, minä sanoin niille, aivan hiljaa, enkä tiennyt taas minne lähdin, minne menin,

tulin kaupunkiin, kävelin kivenheiton päästä siitä baarista jossa jokusen hetken päästä joku lapsi kävi kuulemma ampumassa isänsä. Tähän jotenkin liittyviä videoita on nyt sitten katsottavissa netissä näköjään, jos eivät sanat riitä itkettämään.

 

Pitäisikö olla huolissaan itsestään, jos tämä kaikki pikkuisen itkettää?

En usko. Eikä tästä sen enempää. Minulla ei ole syitä eikä ratkaisuja, vain hämmennys, äkillinen kova väsymys,

ja valtava huoli siitä, kuinka lapset elävät nyt maailmassa, jossa yksityiskohtainen uutisointi toisten perheiden tragedioista on arkipäivää kaikille lapsille. Ja aikuisille.