Kammettuaan pikkuväen päiväkotiin ihminen löysi itsensä kunnallisvaaliehdokkaiden sähköpostilistalta.

Nämä seitsemäntoista asiaa pitäisi olla tehtyinä jo, onhan ne tehty? Onhan sinulla kampanjapäällikkö, tukiryhmä ja tukiryhmän sähköpostilista? Onhan vaalikuva otettu? Muistathan, että harva näyttää hyvältä mustassa? Mikä on lahjoitustilinumerosi IBAN-muodossa?

Kampanjapäällikkö?

Eh. Ei ole, eikä juuri muita kuin mustia paitoja. Auttaako asiaa se, ettei niitä ole pesty?

 

Sitten soittaa kaveri. Oletsä nyt hei ehdolla vai ei, tartteeks huolestua? Olen murskaantuneena täällä, ihminen vastaa. Ai siksi kun sä et ole ehdolla? Ei kun siksi kun mä olen. Tunnetko tarvetta ryhtyä kampanjapäällikökseni?

En tunne! kaveri huudahtaa puhelimeen iloisesti, ja kertoo tarkkaan valikoidun otteen omasta päivästään. Ihminen helpottuu. Ei tullut kaverista kampanjapäällikköä. Se on hyvä, eipähän ala kaveri komennella, saadaan käydä kaljalla rauhassa.

Ihminen yrittää vähän pörhistellä ensimmäisillä saavutuksillaan vaalityön saralla kumminkin: mä varasin paikan yhteismainokseen Voima-lehden takakanteen ja yhden leikkipuiston yhdeksi sunnuntaiksi. Kaverin luulisi olevan mielissään, väittäähän hän kuitenkin kuuluvansa siihen tukiryhmään, jolla siis ei ole mitään sähköpostilistaa. Kaveri tykittääkin innostusta suoraan pyssyn suusta:

mä olen silloin Tuurin kauppakeskuksessa.

Mikä tuuri. Me voidaankin siirtää se vaalikirpputori sinne.

 

Puolilta päivin ihminen ikävöi. Hän ikävöi menneitä aikoja, joina työ oli hiljaista näpertelyä ja kaveritkin vaan hörhöilivät omissa maailmoissaan, tehtiin taidehöpöilyjä yhdessä ja erikseen. Enimmäkseen erikseen, ja se höpöily oli vakavaa, koko elämä. Kellään ei ollut sähköpostia. Tarkemmin ajateltuna: kellään ei myöskään ollut tietokonetta. Eikä kännykkää. Ja puhelinvastaajakin vain harvalla. Kun ei kaikilla ollut edes puhelinta. En usko että kukaan tosissaan mietti, näyttääkö hän hyvältä mustassa. Eiköhän se ollut aivan itsestäänselvää. Joskus joku ehkä mietti, mitä panisi päälleen. Jos muisti. Silti kaikki olivat kauniita, työtä tehdessään, kumartuneena sen ylle jossain lattialla, joskus keikuttiin katonrajassa.

Vähän kesti se nauru, Tuurin kauppakeskukselle. Ei se ihan heti loppunut. Vaalikampanja etenee hienosti. Puhelun jälkeen piti soittaa uusi puhelu samalle kaverille:

ne tarttee hei multa nyt korkeintaan kaksi titteliä. Mikä mä olen?

Sitä siinä sitten mietittiin. Kuinka luonnehtia itseään? Koulutus on, mutta mitä sillä tittelillä tehdään? Muuta kuin muistellaan vanhoja aikoja ilman puhelimia, kun titteli ei vielä ollut valmis, vaan kaikki mustat paidat vain yltä päältä savessa?

Ihminen mietti siinä sitten sitä, mitä hän mietti kesällä taloa maalatessaan. Että miten hän itseään luonnehtisi, kaupunginvaltuutettuna, jos joku ihan oikeasti joskus kysyisi. Että miten luonnehtisi rehellisesti.

Ei tullut titteliä silloin, tuli vain kaksi sanaa:

edelläkävijöiden peräänkatsoja.

Ehkä sitä ei voi laittaa vaalimainokseen. Vai voiko?
 

 

Minä en tiedä. Mutta sen minä tiedän, että minut on tänä vuonna pelastettu jo kaksi kertaa, ensimmäisen kerran kesällä, kun tiskasin, ja punaiseen taloon kylään tulleet ystävät laittoivat mukanaan tuomansa levyn soimaan. Kädet lämpimässä tiskivedessä ihmiselle tulivat kyyneleet, toivat liikutuksen. Tänä aamuna toinen tuttu vuosien takaa oli linkittänyt saman laulun facebookissa. Hetki ei tänäänkään olisi voinut olla oikeampi.

Kiitos molemmille, kuin myös kaverille puhelimessa. Sähköposti paisuu, pyytää mahdottomia. Ihminen pelkää, kaikkea ja paljon, pelkää ettei ole vaatimusten mittainen, ei yletä aikuisten pöytiin, niihin joiden ympärille Paikat Jaetaan,

ihminen pelkää putoavansa kyydistä, jäävänsä yksin.

 

Kiitos myös laulun tekijälle. Minä jaan tämän nyt teille, seuraavassa lauseessa:

mitäpä jos mä pelkään turhaan.