Vapaapäivä.

Tai no - pikkuväellä on tänään vapaapäivä. Päällikkö ja pahnanpohjimmainen harjoittavat vahvaa leikkimistä, huomattavasti ihmisen aamukahvia vahvempaa, vaikka kahvikin on vahvaa. Leikkiminen sisältää sakset, liimaa ja loputonta laulua. Keittiö on silputtu täyteen tärkeää silppua, jota liimataan nyt uuteen uskoon, kovaäänisesti.

Siinä, kun lapsi laulaa toisten aikuisten hänelle laulamia lauluja, on jotain kaunista. Päivähoitojärjestelmässä on jotain hyvin hienoa.

Olkoonkin, että pahnanpohjimmaisen päiväkotiryhmään ei vielä ole löytynyt töihin yhtään lastentarhanopettajaa. Heitä on kuulemma vaikea löytää.

Tämä ehkä liittyy johonkin. Onneksi ryhmän lastenhoitajat ovat hyviä. Kyllä me heillä pärjätään. Etenkin kun vaihtoehtoa ei ole - Helsingin kaupungilla ehkä olisi, mutta se vaatisi puheiden lisäksi tahtoa myös tekoihin, ja teot ovat minun nähdäkseni olleet päivähoitojärjestelmän osalta lievästi sanottuna kortilla. Valtuustostrategiaan kyllä kirjattiin, että päivähoitoryhmiä pyritään pienentämään tällä valtuustokaudella. Ne vaan eivät pienentyneet itsekseen, joten ainakin minun lasteni päiväkodin ryhmäkoot ovat kasvaneet kolmanneksella siitä, mitä ne olivat päällikön mennessä päiväkotiin pari vuotta sitten, eikä se päiväkotikaan sijaitse samassa kaupunginosassa kuin kotimme. Minkähän takia niitä lastentarhanopettajia on sinne niin vaikea löytää?

Ja tästä se Virkkunen sitten jupisee julkisesti vasta vaalien alla. Se ehkä liittyy johonkin - se saattaa liittyä siihen, että vaalien välissä kaikki voimat menivät paitsi omien lasten pitämiseen hengissä ja omien huolien kanssa painiskelemiseen, myös kulisseissa jupisemiseen. Piti päättää, uhoaako asioista koko ajan tässä, vai yrittääkö joskus joissain keskusteluissa oikeasti vaikuttaa siihen, mihin suuntaan jokin asia on luisumassa.

Siitä jupinasta ei jää näytöksi mitään todistetta, vain väsymys. Ja ajoittainen turhautus.

 

 

Eilen ihminen meni Kiasman aulaan kuuntelemaan, kuinka valtuustotoveri Tuomas Rantanen haastatteli nykykoulun arjesta kirjan kirjoittanutta Maarit Korhosta, 30 vuoden kokemuksella varustettua opettajaa. Ihminen otti pari lasta mukaan, joten kovin moni ei siitä keskustelusta ehkä lopulta oikein mitään kuullut, kiitos pahnanpohjimmaisen voimakkaan tarpeen testata Kiasman aulan kaiku samalla kun lattialle leviteltiin huomattava määrä rusinoita ja pähkinöitä, ja aulan hienon virkatun poliisiauton aita koristeltiin erilaisilla kotoa päälle tarttuneilla vaatekappaleilla. Samaan aikaan ihminen yritti kuunnella korvat vain ihan pikkuisen punoittaen tätä opettajaa, joka ihmetteli vanhempia, jotka eivät oikein saa lapsiaan tottelemaan.

Maailma on monimutkainen paikka, vaikka jotkut asiat tapahtuvatkin vanhan tutun, perin yksinkertaisen kaavan mukaan. Ulkona Taiteiden yö ei vielä kunnolla ollut ehtinyt laskeutua, kun päällikkö ja pahnanpohjimmainen huomasivat, että vastikään Mannerheimin hevosen jalkojen juureen kaatuneilla ja osin murtuneiden dominopalojen paloilla voi piirtää katukiveykseen prinsessoja ja - niin - muitakin arkisia kuvia - "kato mamma, mä piirsin viinipurkin!" huusi pahnanpohjimmainen onnellisena, ja jatkoi sitten sekoiluaan.

Esikoinen ja tytärkin sieltä tupsahtivat jostakin mukaan, nuoruutensa menoista, päätään pudistelemaan. Mannerheimin hevosen jalkojen juuressa sekoili äkkiä ihmisen koko perhe, se oli kaunista.

Sitä katsellessaan ihminen mietti, mahtaisiko siitä nousta kovinkin kova kohu, jos Mannerheimin hevonen esitettäisiin joskus jossain väärän värisenä.


 

Niin ja siitä kaavasta sitten, tutusta, ei yhtään turvallisesta mutta tutusta -

no, päällikkö ja pahnanohjimmainen sitten saatiin illan tullen turvallisesti vajaan kymmenen metrin päähän kotiovesta. Sitten pahnanpohjimmainen päätti hypätä rattaista pää edellä asvalttiin.

Lastenklinikalla ei ollut yhtään jonoa. Se oli ihmeellistä. Ihminen piteli loitolla kaikki muistot, luki pahnanpohjimmaiselle kirjaa kun haava liimattiin umpeen. Se oli vain pieni haava onneksi, eikä pahnanpohjimmainen ollut siitä moksiskaan. Kerrankos sitä pieni ihminen sekoilee verissä päin, kerran jos toisenkin.

Mieluiten ei enää kuitenkaan toista kertaa. Illalla ihminen tuli kotiin, pesi pikkuväen hampaat, mietti koulujen arkea, opettajien arkea, äitien arkea, luki unisadun, iloitsi siitä ettei sadun pikkuveljen äiti tiennyt, mitä pikkuveli Katto-Kassisen kanssa katolla puuhasi. Äitiä olisi nimittäin ehkä vähän väsyttänyt.

 

Yöllä ei enää ollut kenellekään mitään sanottavaa. Ihminen piti muistoja loitolla parikymmentä minuuttia ja nukahti. Muistojenesto vaati yhdentoista tunnin unet, mutta se toimi.

Onneksi. Kaikki mikä toimii, on onneksi.