Kaupunki.

Helsingin kaupunki. Koti, päiväkoti, koulu. Työn haaliminen, etsintä.

Piti palata, aloittaa taas. Tämä kaikki.

 

Ensimmäiset päivät hiukan laahasivat. Ihminen laahusti. Sitten tottumus tuli kotiin, sanoi:no hei, välillä tätäkin, täytyyhän tätäkin.

 

Pellon laidasta vastentahtoisesti kotiin laahustanut ihminen istui alkuviikosta tottumusta odotellessaan loistevalaistussa sisävessassa. Puhelin soi. Ihminen odotti jotain puhelua kaiketi, halusi siksi vastata heti, huusi vessasta tyttärelleen: tuotsä hei mun puhelimen.

Puhelu olikin joku toinen, hyvin ystävällinen.

Helsingin Uutisista päivää. Olisin kysynyt, aiotko vielä asettua ehdolle syksyn kuntavaaleissa?

Jos ihminen istuu vessassa, odottaa tottumusta loistevaloon ja toista puhelua ja soittaja onkin hyvin ystävällinen toimittaja, joka on selvästikin nähnyt vaivaa löytääkseen puhelinnumeron, joka ei ole julkinen,

silloin ihminen saattaa sen kummempia miettimättä vastata suoraan, sen kummempia kaartelematta, rehellisesti:

no ei mua vielä virallisesti ole valittu ehdokkaaksi, mutta kyllä mä vakavasti harkitsen.

Ja perustelusi, lyhyesti?

 

Niin. Ihminen kuuli sen siinä vessassa sitten itsekin, omasta suustaan. Sitä oli ilmeisesti mietitty koko kesä. Perustelua sille, miksi pyörtää parin vuoden takainen päätöksensä lopettaa politiikassa pörheltäminen.

Se päätös, joka on pyörretty sen jälkeen ees taas sataan kertaan, vähintään. Joka toinen päivä toista mieltä, joka toinen päivä toista. Sellaisen päätöksen pyörtämiselle pitää olla kunnon perustelu.

Mikä perustelu on riittävän kunnollinen? Mikä perustelu olisi oikeasti jotain muuta kuin vallanhalua, salaista politiikasta nauttimista, pelihimoa? Tottumusta kapulakieleen, nahisteluun, nokitteluun, poliittiseen pörhistelyyn ja politiikan perusaskeliin, sanojen ja tekojen väliseen ristiriitaan? Koulukiusaamista muistuttavaan aikuisten väliseen pätemisen tarpeen tyydyttämiseen? Jotain muuta kuin puhdasta kiintymystä Helsingin kaupungin kannettavaan tietokoneeseen, ilmaiseen nettiyhteyteen ja bussilippuun? Mikä perustelu olisi riittävän hyvä, että se kelpaisi ihmiselle itselleen yksin vessassa, peiliin katsoessa, ilman että silloin hävettäisi?

No se tuli sieltä sitten, omasta suusta kuin pyssyn suusta ennen kuin ihminen ehti sitä sen kummemmin ajatella, olihan sitä ajateltu jo useampi vuosi ja koko kevät päivittäin.

Perustelusi, lyhyesti?

Ihminen vastasi siihen kutakuinkin seuraavaa:

nyt kun mä olen nähnyt, kuinka päätöksiä tehdään, mun tekis mieli jäädä vähän vahtimaan sitä.

 

Onko perustelu riittävän hyvä? En tiedä. Se kelpaa minulle itselleni kuitenkin. Nähtäväksi jää, kelpaako se muille. Nähtäväksi vaaleissa.

Tässä kohtaa alkaakin sitten se kurkkua kuristava osuus.

 

Ihminen katsoo peiliin, yksin, kysyy siltä: lyhyt perustelusi sille, miksi naamasi tulisi pian liimata kotikulmiesi kaikkiin tolppiin kera jonkinlaisen toimeliaan uhon? Lyhyt perustelusi sille?

Tässä kohtaa ihminen vaivautuu. Hän ei haluakaan enää katsoa peiliin. Hänen tekee mieli tehdä jotain järkevämpää, miksi pitää tuijottaa itseään, kysyä siltä vaikeita kysymyksiä, joihin ei tykkää vastata itse?
 

Mitä annettavaa minulla vielä olisi Helsingin kaupungille, jota pakenen kesäisin muualle? Mitä itse saisin? Olenko minä nauttinut poliittisista luottamustoimistani kuluneen kolmen ja puolen vuoden aikana, ja kun en kerran ole, miksi jatkaa?

Nautinko minä politiikasta sittenkin, jotenkin?

Tätä minä mietin koko kesän. Häärin pellon laidassa kaukana kaupungista, maalasin puolet punaisesta talosta entistäkin punaisemmaksi, sitten loppuivat maali ja aika eikä kumpaakaan taida enää tänä kesänä saada lisää edes tilaamalla, sellaista hääriminen on, kaikki jää kesken, ajatuksetkin, kunnes ne korvataan uusilla, tulevat tilaamatta.

Nautinko minä politiikasta sittenkin? En. Jos nauttisin, ehkä minulla ei olisi niin usein ollut sitä palaa kurkussa kaupungintalolta palatessani, usein öisin. Ehkä olisi ollut helpompi saada unta kokousten jälkeen, ehkä ei olisi pitänyt miettiä niin kovasti sitä, mikä tässä kaikessa touhussa on niin omituista, jokin sanaton, hiukan kauhea. Hyvin kauhea.

Miksi käyttää aikaansa sellaiseen, mistä ei nauti? Aikaa ei saa lisää, edes tilaamalla, se vähenee koko ajan. Miksi käyttää aikaansa johonkin, mikä enimmäkseen ei ole oikein kivaa?

Täytyy olla jokin syy.

 

Se on löytynyt. Syyn haaliminen, etsintä on päättynyt:

koti, päiväkoti, koulu.

Entä jos niistä päättävät vain ihmiset, jotka nauttivat politiikasta?

Se on minusta valtavan pelottava ajatus.

Politiikasta nauttivat usein ihmiset, jotka nauttivat pelaamisesta. Koti, päiväkoti, koulu. Entä jos ne ovatkin vain nappuloita joilla pelata? Joilla nokitella, joista nahistella, joista laatia seminaareja ja mietintöjä ja toimenpide-ehdotuksia, joissa käytetään lauseita, jotka tarkemmalla lukemisella osoittautuvat joskus täysin järjettömiksi, sanoiksi jotka eivät ehkä tarkoitakaan juuri mitään, ja joita kotona, päiväkodissa ja koulussa päiviään viettävät ihmiset eivät parhaalla tahdollaankaan pysty yhdistämään siihen arkeen, mistä niillä sanoilla on tarkoitus puhua?

Ja entä jos mielipiteitä niistä asioista muodostetaan lukematta yhtään paperia, yhtään esitystä, entä jos niistä asioista päättävissä kokouksissa istutaankin vain naljailemassa facebookissa vääräuskoisille ja painetaan ohimennen sitä nappia, jonka painamisesta on sovittu toisaalla aiemmin jonkun muun toimesta, ehkä hyvin, ehkä puutteellisin tiedoin koko asiasta? Entä jos?

Hirvittää, sori. Ja onhan se kovin läpinäkyvää, palata nyt sitten tänne linjoille uhoamaan juuri nyt, juuri sattumalta kaksi kuukautta ennen vaaleja, vaikka pitkiin aikoihin ei enää ole riittänyt tälle sivulle paljoakaan sanottavaa.

Onhan se läpinäkyvää. Ja kun se kerran on, niin näkyköön sitten läpi. Yksi vihreiden kuntavaaliteemoista Helsingissä on avoimuus. Minä toteutan sitä nyt sitten omalla tavallani.
 

Haluaisin jatkaa Helsingin kaupunginvaltuustossa vielä toisen vaalikauden, vuoden 2016 loppuun. Se tuskin onnistuu olemalla vaalien alla aivan hiljaa, vaikka houkutus onkin suuri. Ehkä ryhdyn nyt sitten taas avaamaan tässä suutani, vaikka aina ei jaksaisi. Ehkä teen vaalikampanjan, koska ilman ei kai voi mennä päättämään. Koti, koulu, päiväkoti, kampanja. Huokaus. Kampanjahuokaus.

Enimmäkseen ajattelin tehdä sen tässä. Tämä ei maksa mitään, vain aikaa. Maksan kampanjani sillä. Se on vähenemään päin eikä uho ole enää niin toimeliasta kuin neljä vuotta sitten, olen nähnyt jo jotain ja kuullut keskusteluja joista en oikein ole pitänyt, joita en ehkä olisi sittenkään halunnut kuulla. Se lieventää uhoa. Omat vaikutusmahdollisuudet on testattu.

Minä en muuta maailmaa enkä Helsingin kaupunkia. Mutta nappia tykkäisin olla vielä painamassa. Oman arvomaailmani mukaan. Kaupunginvaltuutetun ja lautakuntien jäsenten vaikutusmahdollisuudet vaihtelevat, mutta pyöreää nollaa ne eivät ole, ellei niistä sellaista itse tee. Kun löysin männäviikolla - vai oiskos ollut toissaviikolla - Helsingin Sanomien koulujen leikkauksia koskevasta pääkirjoituksesta suoria otteita omasta opetuslautakunnan budjettia koskevasta muutosesityksestäni, tajusin viimein että joskus jollain turhauttavalla, mitä kokouksissa yrittää tehdä, voi myös olla jotain merkitystä. Jotain vaikutusta siihen, miten jokin asia lopulta menee. Tai edes siihen, mitä jokin taho siitä asiasta sanoo.

Tykkään myös painaa rintanappeja. Ne ovat vaalien paras puoli, jotain konkreettista, näkyvää, hauskaa tekemistä.

 

Vaalikampanjaani voi seurata tässä. Rintanapit vielä hautuvat.

Ne tulevat kuitenkin, koska pian niille on jokin syy.

Jos joku kaveri sattuisi lukemaan tämän, ja haluaisi osallistua rintanappien sujautteluun maailmalle tuossa syssymmällä, ottakaa ja soittakaa. Numero taitaa olla kaikilla sitä tarvitsevilla.

 

Ai niin - jätin vastaamatta siihen, mitä annettavaa minulla vielä olisi Helsingin kaupungille, jota pakenen kesäisin muualle?

No. Ei ehkä mitään uutta. Ehkä samaa kuin viimeiset neljä vuotta. Lukisin esityslistat, yrittäisin tarttua olennaiseen jos niistä löytyy jotain, mihin on syytä tarttua. Yrittäisin ajatella joskus.

Ja nukkua. Sitten kun uni kokouksen jälkeen tulisi, aamuyöstä. Ja keittää aamulla kahvia, katsoa ikkunasta, muistaa kuka olen, ja kuka en.

 

Mistä tulikin mieleeni,

se yksi perheenäiti.

Se joka aina teki sitä ja tätä ja tuota ja ajatteli sitä ja tätä, öisin, ja tituleerasi itseään perheenäidiksi.

Se lukee edelleen tuossa ylälaidassa, perheenäiti istuu keittiössä kuulemma.

No täällähän se taas istuu. Mutta se on vähän kyllästynyt kutsumaan itseään enää perheenäidiksi. On sillä perhe edelleen, onneksi, onneksi ja riesaksi ja sotkuksi, mutta enää se ehkä ei jaksakaan siitä niin jauhaa.
 

Perheenäitikin on vain ihminen. Jatkossa pelkkä ihminen ehkä. Näkemiin perheenäiti, tapaamisiiin taas vessan peilissä, onnea ihminen vaaleihin. Yritä hoitaa ne niin, että jokunen kaveri olisi jokunen kaveri vielä vaalien jälkeenkin.