Punaisen talon ikkunan takana öinen laiho. Tuulee. Laiho ei sano mitään, vain puut humisevat, heiluvat ja elehtivät, yrittävät kertoa: syksy tulee.

Jossain on kaupunki.

Pitäisi palata. Pitäisi laittaa kengät jalkaan, katsoa peiliin joskus, käyttää sisävessaa loistevalossa.

Pitäisi löytää siihen jokin syy.



Pikkuväki nukkuu. Päällikkö ja pahnanpohjimmainen, vaaleaturkkiset, takkuiset lapset, eivät kengistä mitään tiedä, eivät muista, leikki on pitkin pihaa, ollut siellä koko kesän. Elämä on leikki pitkin pihaa ja ruoka uusia perunoita, eivät lapset enää muistele vanhoja.

Kesän mittaan perunat ovat kasvaneet. Ei ollut ihan pieniä enää missään kun viimeksi kävin niitä hakemassa, kun ylipäätään missään kävin.



Syksy tulee. Pitäisi mennä käymään. Maailmassa. Pitäisi laitta ripsiväriä ehkä, jonkin vakuudeksi, en enää ehkä muista että minkä, en muista miten päin niitä harjataan, erivärisiksi, ripsiä, tai miksi. Ehkä siihen on jokin syy.

Ehkä se palaa vielä mieleen.



Kuuntelin maailmaa pellon laidassa. Kuuntelin koko kesän, radiosta, kuuntelin ja pysyin kärryillä.

Ja koko ajan tunsin pudonneeni kyydistä, keitin hilloja, kyyhötin vadelmapensaassa, kyyhötin metsässä, vaanin mustikoita, tulivat pyytämättä mukaan.  


Kohta pitäisi vetää henkeä, korjata ryhti, alkaa olla jotain mieltä.

Ehkä siinä tosiaan on jotain mieltä, en muista, täytyy yrittää yrittää, muistella, täytyy yrittää.

Vielä jokunen päivä. Vielä on ikkunasta laiho, vielä joitain päiviä. Sitten tulevat naapurin koneet, korjaavat pois.



Ensimmäinen ilta kesän jälkeen autossa sunnuntaina, se on aina yhtä apea. Miksi pitää? Miksi pitää mennä?

Ehkä kotona kaupungissa odottaa jokin syy.

Ehkä sitä ei tiedä, ellei mene katsomaan.