Hernekeitto räjähtää mikroon, sukkalaatikko lattialle, legot rusinat ruoantähteet, kaikkialle, keskellä kaikkea virnistää pikkuväki, seisoo jossain hyllyn päällä ilman housuja, ilman vaippoja, nostaa kädet ilmaan, huutaa yhteen ääneen:
gimi fai!
Sitten jonnekin jotkut pisut, jotkut kakat, joka paikkaan joku leikki, kaikkialle riita.
Perheenäidin kyky olla kotiäiti on kadonnut. Ei palaa se enää, en ota takaisin. Aikansa kutakin ja tätä, erityisesti tätä, jo jokunen vuosi liikaa.
Helsingin kaupungin päivähoitojono. Pahnanpohjimmainen keikkuu siinä, huutelee:
gimi fai! Isi, kohta, tulee, öh öh, isi, kohta, tulee, pufu, hali, antaa minä. Gimi fai!
Perheenäiti vastaa: joo.
Turhautumisen paras kohta on hetki sen jälkeen, pahimman piikin jälkeen, kun tajuaa että ei tästä enää mitään tule, ei tätä ihminen jaksa. Se on paras. Siinä kohtaa ihminen avaa ikkunan, tuntee tuulen, muistaa pari asiaa, muun antaa olla.
Elämästä voi valita. Ei kaikkea, mutta osan. Että mihin tästä seuraavaksi.
Ihan mihin vain. Se on valinta, samoin kuin se ettei mihinkään enää ikinä muka. Helsingin kaupungin päivähoitojono, ole hyvä ja vedä. Olis jo muutakin tekemistä kuin katsella kuinka
hernekeitto räjähtää mikroon, sukkalaatikko lattialle, legot rusinat ruoantähteet ja minä joka päivä.
Kommentit