Perheenäiti rämpii. Sen kauniimpi nimitys on arki, sanoista rumin.


Pahnanpohjimmainen rakentaa palikoista torneja, sanoista lauseita. Perheenäiti puree hammasta ja yrittää pidätellä loitolla lempeää, kärttyistä, pelottavaa petoa, pahaa suustaan,

sitä jolta menee hermot, kaupungin sähköiseen kokoustamiseen, perheeseen ja omaan pienuuteen, sitä joka päästää lautakunnan kokouksessa suustaan epäoikeudenmukaisuuden edessä epäasiallisen voimasanan ja jättää pöytäkirjaan pari eriävää mielipidettä siitä, ettei ihmisten oikaisuvaatimuksia lainkaan käsitellä jos ne saapuvat kaupungin kirjaamoon päivän myöhässä.

Se peto on turha. Myöhässä saapuneen oikaisuvaatimuksen käsitteleminen olisi hallintolain vastaista. Ei niin saa tehdä. Se peto on ihan turha ja silti,

minä pidän siitä. Se on alkanut nostaa päätään, kurkkia olkani takaa, kun kaupunki vituttaa. Oliko meidän koneistomme ihmisiä varten vai toisin päin, kuka muistaa,
muistaako kukaan enää?



Se tulee minun kanssani lautakunnan kokoukseen mukaan tänäänkin, istuu reppuselässäni. Se on poikanen vielä, sitä pitää ymmärtää. Minä juotan sille liikaa kahvia ja toivon, että se pysyisi tänään hiljaa,

vaikka en.