Perheenäiti istuu keittiössä.


 

Hän on tehnyt päätöksiä ja elämänvalintoja, väsynyt loppuun kesken loman, istunut pellon laidalla ja parantunut. Kiireestä. Elämänvalinnat jäivät kesken, ei joka päivä koko ajan jaksa valita.


 

Nyt ollaan taas kaupungissa silti.


 

Jotkut ihmiset sanovat: minä rakastan Helsinkiä. Minä en enää osaa.


 


 

Perheenäiti kävi tänään kaupassa.


 

Se ei ollut kivaa. Kauppa oli liian iso, siellä oli liikaa ihmisiä, liikaa lapsia. Lapset itkivät, lapset huusivat. Perheenäidin teki mieli sanoa: olkaa lapset kerrankin hiljaa, kun minä olen kerrankin kaupassa ilman omiani jotka kerrankin eivät täällä huuda vaikka ovat huutaneet kerran jos toisenkin ja huutavat ensi kerrallakin, todennäköisesti stereona ja ihan helvetin kovaa.


 

Kassalla perheenäiti mietti, miksi kaupassa käyminen ei kesällä ollut yhtään niin kauheaa. Kyllä kai niissä kaupoissa huusivat lapset kesälläkin, vai -


 

huusivatko?


 

Perheenäiti kävi kesällä kaupassa vain pienessä kaupungissa tai sen vielä pienemmässä naapurikunnassa. Miksi niissä kaupoissa ei huudettu? Miksi niissä ei huudettu ja ennen kaikkea - miksi niissä ei tarvinnut koskaan jonottaa?


 

Mitä perheenäiti muistaa tästä kesästä, vanhana? Takkuisen, likaisen, valkotukkaisen pikkuväen punaisen talon pihalta poimimassa marjoja suoraan suuhun kauniin kultatukkaisen isosiskonsa kanssa? Voi olla. Ja hiljaisen kuutamon ehkä, tähdet saunan yllä, itsekseen vääjäämättömästi, käskemättä kasvavat kukat, kesken jääneet askareet? Ennätyksellisen laajat kärpästen herätyskokoukset kuistilla ehkä? Voi olla, tai sitten vain


 

liudan tyhjiä, viileitä ruokakauppoja, joiden käytävillä sekoili kaksi pientä ihmistä ilman kenkiä, päällikkö ja pahnanpohjimmainen maailman marketeissa, ilman kiirettä, tutkimassa alahyllyjen tarjontaa, tiputtelemassa lasipurkkeja pitkin käytäviä ja noukkimassa sitten lattialta suuhunsa niiden sisällön, hymyilevät kauppojen työntekijät, aina hymy, ei koskaan kiirettä,


 

vastaantulevien autojen kuskien tervehdykseen nouseva käsi, vaikkei edes tunnettaisi, voihan sitä samalla tiellä silti tervehtiä ja


 

ehkä perheenäiti muistaa myös tämänkesäisen ruuhkan, kolme autoa punaisissa valoissa peräkkäin.


 


 

Vietin kesäni tahdissa, joka sopii ihmiselle. Sitten tulin kotiin Helsinkiin.


 

Synnyinkaupunkiini, jossa minusta on hyvää vauhtia kasvamassa paljasjalkainen ulkokuntalainen. Olen kasvamassa ulos omasta kaupungistani. En tunne sitä enää enkä tykkää käyttää kenkiä. En ole koskaan tykännyt.

Pian postiluukusta tipahtaa esityslistoja. Minä nostan ne eteisen lattialta, istun sohvalle, tuijotan niitä, ja vaikka ymmärränkin joskus, mitä niissä lukee, en aina ymmärrä miksi, enkä sitä, keitä varten ne oikein on kirjoitettu.


 


 

Oho onpas aika paljon hilloa, kultatukkainen tytär sanoi avatessaan jääkaapin. Minä sanoin että niin, ja ne kaikki purkit,


 

yöllä hiljaa jääkaapin viileässä pimeydessä, miksi ne tuntuvat viisaimmalta asialta, jonka olen koko tänä väsyttävänä vuonna tehnyt, pienessä hiljaisessa keittiössä pellon laidassa ilman mitään viikonpäivää, ilman kelloa. Kiva kun sinä teit mamma tätä hyvää hilloa, päällikkö sanoi ja söi sitä jogurttinsa kera kolme lautasellista ja minä sanoin että

niin.