Viimeiset voimat ja niillä kauppaan.


Jotenkin se siellä kukkahyllyn edessä taas yllätti, vanha tuttu kuvio, tämähän on perinnettä jo, miten ne voikin unohtaa, lähihistorian uusinnat.


Kukkahyllyn edessä perheenäiti miettii, montako päiväkodin opea omalla lapsella oikeastaan on, ja tajuaa, ettei oikeastaan tiedä. Hän tietää vain että nyt, viimeisenä päivänä ennen kesälomaa, opeille viedään kukkia.


Perheenäiti lamaantuu. Kuinka monta kukkaa?


Hän seisoo siinä pitkään. Hän ajattelee eilen opetuslautakunnassa lakkauttamaansa koulua, sen opettajien turhautuneita katseita ja niitä vanhempien sähköposteja, joihin hän ei koskaan ehtinyt vastata vaikka halusi, suunnitteli ja päätti niin tehdä, lupasi itselleen öisin. Hän ajattelee eilen opetuslautakunnassa vielä muutamaksi vuodeksi säilytettäväksi esittämäänsä koulua ja keskustelua, jota sen säilyttämisestä käytiin, ja sitä, kuinka hän oli sen keskustelun kuluessa vähällä menettää malttinsa ja jättää suitsimatta sanansa, jotka hän kumminkin suitsi. Hän ajattelee sitä mitä hän silloin siinä kokouksessa poliittisesta päätöksenteosta ajatteli.


Ne eivät olleet kauniita ajatuksia. Eikä niitä saa sanoa ääneen. Mikä on ihan hemmetin hankalaa, ja osasyy siihen että tämä blogi on hiljentynyt. Ja kun sitten lukee aamulla hesarin ja löytää sieltä jotain ihan muuta kuin miten asiat oikeasti ovat - nimiä myöten - voi herranen aika sentään, en jaksa edes yrittää selventää tätä tämän enempää, muuten kuin sanomalla että laiska toimittajantyö on melkein yhtä vaarallista kuin laiska poliitikontyö, joka on melkein yhtä vaarallista kuin laiska virkamiestyö, ja jos törmää vuorokauden sisään näihin kaikkiin asioissa, jotka eivät ole aivan pieniä, ainakaan joidenkin pienten ihmisten näkökulmasta -


(takaisin kaupan kukkahyllylle, jonka edessä)


perheenäiti tuijottaa Pirkka-merkkisiä auringonkukkia ja ajattelee, että eikös me juuri viime juhannuksen alla etsitty itsellemme uutta punaista autoa kun vanha ei enää jarruttanut ja jos, niin miksi me tämänkin juhannuksen alla teemme ihan täsmälleen samaa, ja perheenäiti ajattelee kaikkia perintätoimistoja jotka ovat nykyään niin valtavan ystävällisiä, että jos asiakas ei jaksa niihin enää itse soittaa, hänelle päin soitetaan sitten, ja perheenäiti ajattelee sitä kaikkea tärkeää mikä on jäänyt tekemättä eikä enää muista, mitä se on,


ja perheenäiti miettii, miksi hänen muistinsa on alkanut kangerrella, miksi hän on alkanut menettää numeroita ja nimiä, ihmisten, paikkojen, asioiden nimiä ja kukkienkin, hänhän muisti ennen aivan kaiken, miksi sen kaiken paikalla on ajatuksessa nykyään tyhjä kohta, tyhjyyttään ammottava,


ja perheenäiti miettii, miksi tänään on pitänyt aamulla huutaa niin paljon ja miksi lapsi ei enää nykyään ehdi päiväkotiin edes lounaalle, vaikka sinne sentään vielä viime viikolla ehdittiin, ja miten voi olla mahdollista että tänään me myöhästymme jo välipalaltakin mukanamme epälukuinen määrä Pirkka-merkkisiä auringonkukkia,


ja perheenäiti miettii, miltä mahtaa näyttää se hauta, jossa lepää se lapsi, joka olisi muutaman päivän päästä täyttänyt viisi vuotta, ja perheenäiti tajuaa, ettei hän tiedä, koska hän ei enää pysty siellä käymään, vaikka pystyi aluksi,


ja perheenäiti ymmärtää.


Pirkka-merkkiset auringonkukat auttavat asiaa: minua väsyttää.




Tekisi mieli jättää kaikki. Kaikki ne typerät poliittiset keskustelut, joihin olen ottanut osaa, kaikki se vieraantuneisuus, jota olen sivusta seurannut ja yrittänyt kommentoida aivan turhaan, kaikki se hyvää tarkoittava täydellisesti metsään menevä tumpulointi, jota voidaan tarvittaessa kutsua myös vastuulliseksi päätöksenteoksi, kaikki se kaikkien lasten hoitaminen ja kotona kupsuttelu, jolla ei ole minkäänlaista arvoa, turhuutta kaikki,


kaikki vähän kaikki.



Perheenäiti on tänään ostanut uuden punaisen auton, jälleen velaksi. Velanmaksuun perheenäiti ottaa ehkä vähän velkaa, jonka maksuun perheenäiti ehkä ottaa vähän velkaa, jonka maksuun perheenäiti ehkä ottaa joskus jotain osaa. Perheenäiti ei tiedä, hän ei jaksa ajatella niin pitkälle.


Tulossa taitaa olla kesä, tuntuu ihan siltä. Äkilliset itkut yllättävissä paikoissa ja niiden pidättelyt niille huonosti soveltuvissa ovat varma kesän merkki.


Tulossa taitaa olla kesä, joka on taas tullut. Vie aina koko kesän toipua keväästä, ennen kuin saa mennä syksyyn.


Tervetuloa syksy, tule pitkän kaavan kautta, älä kumminkaan ihan vielä.




Perheenäiti lähtee huomenna punaiseen taloon ja turha kai sanoa että tämä blogi jää tauolle, johan se otti ja jäi aikoja sitten, jäi vaikkei jätetty.


Ennen lähtöä teki vain mieli sanoa, että ajattelin minä koko kevään, kaikenlaista, en ole lopettanut, kaiken sen kertomiseen ei vain enää pysty. Edes minä. Varsinkaan silloin kun eniten haluaisin.



Rakkaat entiset lukijani, hyvää kesää.