Muskarin aulassa on lounasravintola.

Perheenäiti vei päällikön ja pahnanpohjimmaisen muskarin jälkeen lounaalle.

Virhe. Ihan tavallinen.



Siskonmakkarakeiton makkaroiden loputtua pahnanpohjimmainen antoi tunne-elämälleen luvan. Jos ei ole mitään syytä huutaa suoraa huutoa, voi huutaa suoraa huutoa muuten vain. Päällikkö puolestaan ei pitänyt siskonmakkaroista. Eikä perunasta. Eikä porkkanasta. Eikä lantusta, ja erityisesti päällikkö ei pitänyt persiljasta. Persiljaa oli kaikkialla. Erityisesti päällikkö piti vain voista jota hän voiteli kaikkialle paitsi leivälle.

Päällikkö kitisi. Pahnanpohjimmainen huusi, huvin vuoksi, tunne-elämä nähkääs käski. Pahnanpohjimmainen poistui syöttötuolista huutamaan ravintolan käytävälle poikittain, koska sillä oli ravintolan paras huomioarvo. Perheenäiti sanoi kireimmän hampaansa ahtaimmasta välistä: me taidetaan nyt lähteä täältä pois koska meidän perheen tytöt eivät nyt näköjään osaa oikein käyttäytyä täällä.

Virhe, ihan tavallinen. Päällikkö huusi, suoraa huutoa: ei mennä pois! Minä käyttäydyn täällä! Minä käyttäydyn täällä! MINÄ KÄYTTÄYDYN, TÄÄLLÄ!!!

Niin, perheenäiti sanoi, kaatoi näykittyjen annosten enimmän osan roskikseen ja talutti sätkivän pikkuväen eteisaulaan pukeutumaan.

Eteisaulassa perheenäiti veti pahnanpohjimmaisen ylle villapukua samalla kun päällikkö puki omaa villapukuaan itse, ja kun päällikkö puki ylleen villapukua, hän lauloi samalla, heleällä äänellä,

korkealta ja heleästi, puhtaasti:


tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen,


ja samalla kun päällikkö lauloi, pahnanpohjimmaisen ilmaan nostettujen molempien käsien sormet tuikkivat.

Perheenäiti kiroili hiljaa itsekseen, hikisenä, katsoi lapsiaan, heltyi ja rakasti. Okei okei, pakko mikä pakko.



Illalla tuli yö. Perheenäidin vaalikiintiö tuli täyteen. Puoliso erehtyi näyttämään perheenäidille avaruuden sivuille päivitetyn vaalimainoksen. ”Menossa läpi”, siinä luki. Lukijoita kehotettiin varmistamaan läpimeno omalla äänellään.

Ovatko ihmiset näin tyhmiä, oikeasti, perheenäiti ajatteli, väsyneesti. Ovatko ihmiset oikeasti enimmäkseen tyhmiä. Ovatko ihmiset oikeasti kusetettavissa, näin tyhmästi?

Menossa läpi, perheenäiti ajatteli. Menossa läpi, okei, voi olla, mutta hei, minkä läpi, ja ennen kaikkea: minne? Menossa minne? Menossa tekemään: mitä, ja ennen kaikkea: miksi?

Perheenäiti on tavannut tämän läpi menossa olevan ihmisen, tavannut säännöllisesti kohta kahden ja puolen vuoden ajan, helsinkiläisen päätöksenteon merkeissä. Tällä ihmisellä ei koskaan, juuri koskaan, ole ollut mitään annettavaa sille päätöksenteolle, ei mitään sanottavaa. Ei vain ole kerta kaikkiaan ollut asiaa, oikein mistään. Ei isoista asioista, ei pienistä. Ei vain ole ollut. Ja nyt, kun perheenäiti tajuaa,

että eihän sitä luottamustoimipaikkaa ollutkaan mikään tarkoitus käyttää mihinkään vaikuttamiseen, mihinkään todelliseen päätöksenteon ohjaamiseen - vaikka mahdollisuuksia siihen kyllä olisi ihan pilvin pimein ollut - nyt, kun perheenäiti tajuaa, että sen luottamuspaikan ainoa rooli oli edesauttaa ihmistä läpimenossa jonnekin muualle, päättämään isommista, laajemmista asioista,

perheenäiti miettii nyt, ihan vilpittömästi, keskellä viileää yötä, että mistä ihmeestä se pongahtaa se tieto, taito ja näkemys päättää isoista asioista, kun ei sitä pienempiin isoihin asioihin ole pariin vuoteen oikein laisinkaan ole ollut. Sillä jos sitä on ja jos sitä on koko ajan ollut, miksi kätkeä se niin syvälle vakan alle?



Tänä yönä perhjeenäiti ennustaa. Perheenäiti on tänä yönä povari, ja hän povaa seuraavaa:

eduskuntaan pääsee rahalla.

Maanantaiaamuna se nähdään, olenko oikeassa vai en. Okei, eihän tässä mitään uutta ole, ei mitään ihmeellistä. Eduskuntaan päästäkseen ihminen tarvitsee paljon ääniä, ja mistä hän niitä muka saa, jos ei kukaan hänestä mitään tiedä? Raha auttaa muita tietämään.

Eikä siinä mitään. Eduskuntaan pääsee ensi viikolla rahalla myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat siellä ihan kelpo hommissa, ihan okei, jotkut ehkä jopa hyvällä tavalla. Mutta:

myös ihmisiä, joilla ei oikeasti ole mitään sanottavaa. Ei mitään annettavaa, ei mielipiteitä, ei näkemystä, ei tietoa, ei keinoja, ei ideoita, ei mitään ehdotuksia minkään asian käytännön toteutuksesta.

Eikä, edes, lopulta:

ehkä edes niin kiinnostusta.

Tehdä oikein mitään.




Perheenäiti jättää politiikan joulukuun 2012 lopussa paitsi omista henkilökohtaisista vahvoista turhautussyistään, myös siksi, että perheenäiti tietää jo, miltä tuntuu, kun jokin asia lakkaa kiinnostamasta.

Silloin kun jokin asia ei kiinnosta, se pitää pyrkiä jättämään toisille, heille, joita se aidosti kiinnostaa.

Perheenäiti ymmärsi olevansa kokonaan väärässä paikassa sinä tämän vuoden alkukeväisenä, vielä hyvin talvisena keskiviikkona, jona hän tajusi äkkiä Helsingin kaupunginvaltuuston valtuustosalissa, että tänään on viimeinen päivä jättää talousarvioaloite, eikä minulla ole nyt jättää tänne yhtään sellaista.

Tätä tajuamista seuraavista kahdesta ajatuksesta ensimmäinen oli ymmärrettävä ja toinen tosi surullinen:


ensimmäinen: eihän sitä koskaan kukaan voi kaikkea muistaa, ja

toinen: ihminen muistaa kaiken sen, mitä hän pitää tärkeänä.


Minä en muistanut jättää yhtään talousarvioalaoitetta, koska minä olen jo oppinut, ehkä ihan väärin, että eivät ne mitään auta. Ei niitä asioita, joita minä niissä aloitteissa toivoisin tehtävän, kumminkaan tehdä.

Tämä on sellaista ajattelua, väsyneisyyttä, turhautumista ja alkavaa (pitkälle edistynyttä?) kyynistymistä, jonka takia minä en halua enää jatkaa tämän kauden jälkeen.

Ei sellaista voi jatkaa, jonka ei enää itsekään usko olevan kovin merkityksellistä. Ihmisen on tärkeää tehdä jotain tärkeää, mieluiten merkityksellistä. Eikä yksikään kaupunki, yksikään valtio oikeasti tarvitse yhtään kyynistynyttä, väsähtänyttä, turhautunutta päättäjää, jonka joidenkin päätöksentekohetkien suurin ilo jälkikäteen oikeasti, ihan oikeasti oli vain se kokouspalkkio, joka siitä lopulta tilille rapsahti.

Meidän perheessämme ne kokouspalkkiot ovat oikeasti joskus, aina, olleet suuri ilo ja pelastus.

Niistä ei vain oikein ole motivoimaan jatkamaan. Yhtään mitään.

Annettakoon ne jatkossa muille. Toivottavasti ihmisille, joita oikeasti, edes vähän, kiinnostaa.



Tähän kohtaan lienee ehkä asiallista mainita, etten kuitenkaan ole menettänyt kiinnostustani ihan kaikkeen. Opetuslautakunnan listat luen edelleen huolella. Etenkin nyt keväällä, kun on aika päättää siitä, lakkautetaanko jokin koulu vai ei.


Tällaisessa asiassa minä haluan tietää, mistä päätän. Enkä tee mitään päätöstä, ellen oikeasti tiedä.




Jos joku vielä on vailla vinkkejä äänestyskoppiin sunnuntaina, haluaisin, silti, kaikesta turhautumisestani huolimatta, sanoa seuraavaa:

jos puolue on tiedossa, käykää läpi kaikki itselle sopivilta tuntuvat sen puolueen ehdokkaat, ja miettikää, miksi ne muka ovat niin sopivia. Tiedättekö te oikeasti heistä ja heidän arvoistaan juuri mitään? Tiedättekö heidän motiiveistaan mitään? Tiedättekö oikeasti, miksi heistä tulisi hyviä kansanedustajia, teille, tai ylipäätään kenellekään?

Asia on helppo selvittää. Ei sellaista ehdokasta kai oikeasti enää olekaan, joka ei koskaan olisi kirjoittanut tänne avaruuteen juuri mitään. Eduskuntaan pääsee ehkä rahalla, mutta äänestäjän on mahdollista lukea ehdokkiaden ajatuksia ihan ilmaiseksi. Onneksi.

Käykää katsomassa kuinka he kirjoittavat. Käykää katsomassa mistä. Ja katsokaa myös, sattuiko se kirjoittelu alkamaan vasta muutama kuukausi ennen näitä vaaleja. Että sattuiko se asia tosiaan sattumalta alkamaan vasta ihan vastikään.


Ei muuta. Jos minä politiikasta jotain olen oppinut, niin sen, kuinka siellä tehdään virheitä. Ja etenkin sen, kuinka ne virheet tehdään äänestyskopissa. Ihan tavallisesti.


Jotain minä sentään olen oppinut. En ehkä ole oppinut sitä, mitä olisi kannattanut. Mutta sen olen,


mitä ei kannatakaan oppia.




Hyvää yötä. Muistakaa äänestää, sunnuntaina on tältä erää viimeinen ja ainoa päivä, ja silloin päätetään aika paljosta. Paljosta sellaisestakin, josta ei ennen vaaleja virinnyt mitään valtavan yleisesti kiinnostavaa keskustelua.

 

Ja taktikoiminen ääntä antaessa -

se menee aina pieleen. Kun annat äänen, et oikeasti voi tietää, kenelle se lopulta menee.

Anna se siksi suoraan hänelle, jolle oikeasti haluaisit sen antaa. Muuten hän ei sitä saa. Muuten se oikeasti menee muille.