Pari päivää oudossa tilassa. Sitten ymmärrys.

 

Perheenäiti seisoi eilen kadulla puolisonsa ja kolmen tyttärensä kanssa ja odotti. Perheenäiti odotti kuorma-autoa.

Kuorma-autoja tuli monta peräkkäin. Perheenäiti oli kadulla aivan viileä aikuinen. Sitten tuli erityinen kuorma-auto.

Sen kyydissä ölisi esikoinen, irtoviiksissä, peruukki päässä, pakkasessa aidossa ilossa, nuoruudessa, kaveruudessa, siinä tilassa jossa kaikki on vielä edessä ja sopivasti takana vain just se paska jonka tartteekin olla ja nimenomaan se kaikki takana nyt, ei muualla.

Perheenäidiltä pääsi kadulla kaksi kyyneltä. Toinen toisesta silmästä, toisesta silmästä toinen. Perheenäiti meni lapseksi, teiniksi aikojen päähän. Miten mä nyt tässä kadulla, justhan mä vasta olin tossa autossa. Miten toi mun lapsi tossa autossa, justhan mä vasta sen synnytin.

 

Loppupäivän perheenäiti piti liikutuksen loitolla ja keskittyi Laiminlyömään Kaikkia. Hän on siinä nykyään erityisen hyvä, hän on siinä paras. Mitä enemmän laiminlyötävää, sitä paremmin se sujuu.

Loitolla pitely onnistui hienosti, onnistui seuraavankin päivän, kun penkkarireissulle jäänyt esikoinen ei palannutkaan kotiin ja perheen Uskottu Kännykkäoperaattori sulki puolelta perheeltä puhelimet sellaisten maksamattomien laskujen takia jotka oli jo maksettu. Perheenäiti käytti koko päivän Operaattorin Vaihtamiseen. Hän halusi poikansa kotiin. Hän halusi toimivan puhelimen itselleen ja pojalleen, jotta nämä voisivat joskus keskenään vähän soitella.

Operaattori vaihtui, poika palasi kotiin. Ilo oli ollut hyvä, tuli yö. Taas soitellaan. Perheenäiti meni avaruuteen ja ajautui siellä esikoisen koulun nettisivuille.

Keskellä yötä oli hiljaista ja toisin kuin kadulla eilen, kukaan ei ollut näkemässä. Nyt saivat useammat kyyneleet tulla.

 

Perheenäiti löysi avaruudesta valokuvia.

Ne löytyivät koulun nettisivuilta. Ei kai siinä mitään kummallista ole, nykyaikana, kyllä kai niitä löytyy kaikkialta mutta kun

ne valokuvat olivat

perhevalokuvia.

Ne tuntuivat siltä.

 

Ensin oli kuvia koululta.

Isot ja pienet samassa salissa. Isojen silmissä isouden ilo, pienten silmissä ihmetys.

Minun lapseni, lavalla. Minun lapseni lavalla abiturienttina yhdessä ala-asteen opettajansa kanssa. Minun lapseni lavalla yhdessä pikkusiskon opettajan kanssa. Minun lapseni ja liuta muiden lapsia,  lasten suussa nauru, paikkana juhla, juhlassa perinne. Minun lapseni perinteessä jatkumossa tärkeiden aikuisten kanssa ilman minua, tärkeiden rakkaidensa kanssa, tärkeiden vihaamiensa. Minun lapseni toisessa perheessään keskellä ainoaa penkkaripäiväänsä toiveenaan ”mä en mamma TODELLAKAAN halua että sä tulet sinne paikalle, pysy kaukana meidän koululta silloin JOOKO” ja mamma kunnioitti tätä toivetta ja silti kuvista näkyy, että moni muu perheenjäsen oli paikalla. Opettajat olivat. He olivat paikalla joiden kuului olla.

 

Sitten tulivat kuvat opettajainhuoneesta. Kuvista oli jätetty pois se lappu josta esikoinen kertoi myöhemmin kotona:

lappu ovessa, selitys lukitulle ovelle, vaikka ovi ei yleensä lukittu ole:

”opettajilla on nyt abien kanssa aikuisten kokous”.

Opettajilla tasaverta isojen lasten kanssa. Kaunis päätös yhdessä vietetylle ajalle, aika ei aina ollut kivaa, välistä kaikille perin tukalaa, tänään hyvää ja kaunista koska menneitä aikoja, aikapäivää sitten menneitä. Tänään kaikille helpotus. Kohta me päästään (kohta ne lähtee). Kaunis selkeä päätös (kaikelle).

 

Sitten kuvat pihalta.

Keskellä pihaa kuorma-auto. Ilo kampeaa isoja teinejä lavalle, pikkuväki ihmettelee. Teiniväki pörhistää, pikkuväki ihailee. Pikkuväki odottaa: kohta saadaan karkkia. Aurinko paistaa.

Oma perhe kampeaa lapset lavalle: lapsuuden saattohoitoa. Isot aikuiset ja pienet lapset saattavat, parempaa lähtöä elämälle ei voi teini saada.

Äiti katsoo kuvia ja itkee.

 

Lopuksi kuvat Pohjois-Esplanadilta.

Äiti luulee ottaneensa ne itse.

Äiti selaa kuvat ja tajuaa: okei en mä ottanutkaan näitä kuvia, mä otin ne viereiset samanlaiset.

Kuvissa banderolli, banderollissa koulun nimi. Kyltti ei ole ole kiinni rekassa vaan sitä pitelevät aikuiset kadulla. Opettajat tulivat keskustaan vilkuttamaan vauvoilleen kadulla. Tulivat vaikkei ollut mikään pakko.

Äiti seisoo banderollin vieressä. Kerrankin joku kyltti jota ei ole maalattu itse.

 

Kuorma-auto tulee, kuorma-auto menee. Kuorma-autoja on tullut, kuorma-autoja on mennyt, autot täynnä lapsia, tulevaisuuden aikuisia.  Miksi äiti itkee? Tämä kaikki kuuluu asiaan. Opettajat ovat nähneet tämän saman moneen kertaan.

 

Äiti ei itke ajan kulumista, ei aikaa, äiti itkee koulua. Ei ole muodissa pieni onni, kaikki se mitä esikoinen illalla sohvalla muistelee. Illalla kotiin palattuaan esikoinen kelaa krapulassaan kaiken. Hän kelaa ääneen kaiken tärkeän, kaiken parhaasta koulupäivästään, kaiken mikä jäi mieleen. Samalla hän tulee kelanneeksi kaiken mikä jäi mieleen koko koulusta.

Mikään siitä ei mahdu kaupungin lukioverkon kehittämiseen, ei lukion sen enempää kuin peruskoulun. Äiti on opetuslautakunnassa, äiti kuuntelee. Äiti yrittää yhdistää itse synnyttämänsä abiturientin jutut siitä, mikä on tärkeää, siihen, mikä kaupungin mielestä on tärkeää.

Niillä ei ole mitään yhteyttä. Ei minkäänlaista.

Myöhään yöllä, kun kaikki nukkuvat, esikoisen äiti, opetuslautakunnan jäsen, katsoo ikkunasta yöhön ja itkee.

 

Me elämme huonoja aikoja. Meidän aikojamme leimaavat huonot arvot.

Meidän pitäisi kysyä lapsiltamme, mikä heille on tärkeää. He eivät ole yhtään pihalla. He osaisivat kyllä vastata.

Me vain emme osaa kuunnella.

 

Me olemme pahasti pihalla. Niin pihalla, niin pahasti, niin pahasti kusessa, kaikki lapset mukana.

 

Perheenäiti katsoi keskellä yötä valokuvia epäelinvoimaisesta lukiosta, jossa on aivan liian pieni kurssitarjonta. Perheenäiti katsoi kuvia rajoitetusta valinnanvapaudesta.

Perheenäiti katsoi kuvia huonosta lukiosta, eikä hän ymmärtänyt, mikä siinä pieniä isoja nuoria ihmisiä hetken verran eteenpäin kannattelevassa yhteisössä on niin huonoa.

Perheenäiti katsoi kuvia, ja kyllähän hän  on hitto vie ollut tähän Helsingin kaupunkiin monessakin asiassa ihan helevetin kypsä, mutta yksi aihe yli muiden on se, mikä vie häneltä hermot yli muiden:

meidän antimme lasten ja nuorten hyvinvointiin on enimmäkseen tekopyhää, saamatonta, kaksinaamaista, ymmärtämätöntä ja ihan vitun tyhmää.