Perheenäiti istuu helmikuussa. Hän on edelleen olemassa, mutta toivoo ehkä että se olisi jo pääosin unohdettu.

Tämä blogi ei ole juuri päivittynyt tänä vuonna syystä että perheenäidillä on ollut vähän muuta puuhaa. Se on vielä kesken.

Valtuutettu Virkkunen kuitenkin on edelleen olemassa, ja kyllä sekin vielä valtuustosalissa jotain joskus jupisee. Muutenkin kuin itsekseen.

 

Valtuutettu Virkkunen istuu Helsingin kaupunginvaltuuston valtuustosalissa. Kohta on taas yö. Me keskustelemme nyt Koffin puiston siivottomuudesta ja järjestyshäiriöistä.

Minä en väheksy niiden puiston lähiasukkaille aiheuttamaa häiriötä, mutta en aio osallistua keskusteluun. Virkkunen on tänään puheensa ehkä jo puhunut, talousarvion lähetekeskustelussa, ja se meni näin:

 

Hyvä puheenjohtaja, hyvät kanssavaltuutetut,

 

listatekstissämme viitataan valtiovarainministeriön raporttiin ”Julkisen talouden valinnat 2010-luvulle”. Opetustoimen näkökulmasta siinä esitetyt kysymykset ovat hiukan surullisia, kuten se, ”onko toiminta välttämätöntä kaupungin tavoitteiden saavuttamiseksi” ja se, ”tuottaako toiminta merkittäviä taloudellisia ja yhteiskuntapoliittisia hyötyjä”. Erityisen hassulta kuulostaa kysymys ”voiko toiminnan hoitaa tai rahoittaa julkisen sektorin toinen taho, kaupungin ulkopuolinen taho tai kansalaiset itse, kokonaan tai yhteistoiminnassa?”

Peruskoulutuksen järjestämistä ei tietenkään voi jättää kansalaisten itse huolehdittavaksi. Kaupungin on siitä huolehdittava jatkossakin ja yhteistoiminnassahan sitä kaupungin ulkopuolistenkin tahojen kanssa meillä kyllä tehdään. Käytettävissämme oleva rahamäärä ei näytä olevan merkittävästi nousemaan päin, mutta tilakustannukset kouluille kerääntyneen korjausvelan takia kylläkin ja vähän turhan kovaa vauhtia. Ratkaisuksi tähän on tähän mennessä tarjoiltu joistain koulukiinteistöistä luopumista.

Itseäni kuitenkin huolestuttaa yhtälö, jossa koulujen peruskorjausten aiheuttama tilavuokrien nousu senkun jatkuu korjausten myötä myös sitten, kun lasten määrä kääntyy jälleen nousuun – kuten joillain alueilla on jo tapahtumassa. Sitten kun koululaisia on taas tulossa opin tielle enemmän, tiloista luopuminen ei enää ole ratkaisu sille, että tilavuokrien kasvu syö opetustoimen budjetista opetuksen resursseja. Päiväkoti-ikäisten lasten määrän kasvu viittaa siihen, että meidän olisi ratkaistava tilavuokrien nousun aiheuttamaa ongelmaa muillakin tavoin etenkin kun tiedämme jo, etteivät lapsiperheet pakene Helsingistä entiseen malliin.

Listatekstistämme löytyy myös kysymys: ”miten toiminta voidaan hoitaa vähemmin kustannuksin tai muutoin tehokkaammin”. Opetustoimessa vähempiin kustannuksiin tilojen osalta voidaan minun nähdäkseni yrittää vaikuttaa sillä, että me alamme aidosti miettiä, mitä me koulurakennuksiltamme oikeasti tarvitsemme, millainen varustetaso on välttämätön ja mikä oikeastaan onkaan opetustoimen perustehtävä.

Koulurakennusten välttämättömät huonoa sisäilmaa parantavat korjaustoimenpiteet on ilman muuta tehtävä eikä niistä voida tinkiä. Opetuslautakunnassa tuntee kuitenkin usein itsensä jos ei nyt ihan kädettömäksi, niin vähintäänkin vähän voimattomaksi peruskorjausten hankesuunnitelmia ja niiden kustannuksia hyväksyessään.  Kustannusarviot paukkuvat matkan varrella eikä ihmisellä, joka ei työkseen rakenna tai suunnittele rakentamista, ole todellista kykyä tai mahdollisuutta arvioida sitä, mikä kaikki rakennuksen uudistaminen ja mitkä kustannukset ovat oikeasti tarpeellisia. Joskus tuntuu kuin peruskorjauksilla vain olisi piikki auki sen sijaan että niiden kustannuksia yritettäisiin oikeasti jossain hallita. Samaan tunteeseen kaupungissa törmää varmasti muissakin hallintokunnissa.

Kouluilta saadun palautteen mukaan niissä koetaan, että tietotekniikkahankinnat tuntuvat edelleen hoituvan kuin taantumaa ei oikein olisikaan. Uusia koneita tupsahtelee kouluihin joskus ilman että niitä aina ehditään oppia käyttämään.  Koneen tulisi olla väline, ei itsetarkoitus. Tilanteessa, jossa tulevaisuutta koko ajan maalaillaan säästötarpeen väriseksi, meidän pitäisi aidosti keskustella siitä, mikä on tärkeää ja mikä koulujen tarkoitus. Se on tulevaisuudessa toivottavasti vielä muutakin kuin elämää rakennuksen ja koneiden ylläpidon ja niiden kustannusten ehdoilla.

Hyvä esimerkki siitä, kuinka kone Helsingissä taluttaa jo ihmistä, on meille luottamushenkilöille käyttöön tuleva uusi niin sanottu asiakirjanhallintajärjestelmä Ahjo, jonka myötä siirrymme niin sanotusti sähköisiin kokouksiin. Tänään kuulimme että tätä järjestelmää ei voi, ainakaan aluksi, käyttää muulla kuin kaupungin tätä tarkoitusta varten jokaiselle jokaisen luottamustoimen jäsenelle ja myös varajäsenelle hankkimalla omalla tietokoneella. Omia koneita ei voi käyttää vaikka haluaisi. Koneita hankitaan monille luottamushenkilöille, jotka eivät niitä oikeasti tarvitse. Tälle on voitava tehdä jotain. Elämme kuitenkin avaruusaikaa.

Toivoisin että pysähtyisimme jossain kohtaa, mieluusti viimeistään tässä, miettimään, mitä ihmettä me oikein olemme tekemässä kun kaikkeen, mitä teemme, tarvitaan koko ajan enemmän kaikenlaista kalustoa, jota pitää toki tulevaisuudessa myös päivittää. Kaikki sen vaatima resurssi on lopulta pois jostain muusta.

Itse en ymmärrä mitä vikaa liitutaulussa oikeastaan oli.

Ja ihan lopuksi: pidän tärkeänä positiivisen diskriminaation määrärahojen turvaamista sekä kouluissa että päiväkodeissa, samoin kuin koululaisten iltapäivätoiminnan paikkojen lisäämistä vastaamaan paremmin kasvanutta kysyntää.

Kiitos.

Äsken valtuustosalissa kerrottiin vitsi. Se veti koko salin hiljaiseksi.

Teidän on varmasti kamalan vaikea arvata, mitä vitsi käsitteli, kun kyseessä oli keskustelu alkoholinkäytöstä Koffin puistossa.

 

Me jätämme nyt loput asiat tältä päivältä pöydälle. Siirrämme ne siis takaisin keittiön pöydälle.

Voikaa hyvin.