On yö. Piparkakkutaikina valmistui juuri. Viisi kiloa porkkanoita on kuorittu ja pilkottu jääkaappiin. Liedellä hautuu taatelihilloke à la Helsingin Sanomat. Jotain iloa siitäkin lehdestä, jotain todellista. Hilloke tuoksuu hyvältä.

Perheenäiti istuu keittiössä. Ikkunassa paperitähti valaisee yön.

Perheenäidillä on tunne. Jotain tapahtuu nyt. Jokin saavuttaa lakipisteensä.

Paperitähti, yö, kotoinen sotku vaikka eilen siivottiin sata minuuttia non stop, tuhiseva perhe, joulun tuoksu, inkivääriä, kanelia, kardemummaa, hyppysellinen maksamattomia laskuja ja lahjapuolen rahoitus auki, totuttuun tapaan. Ihana paperitähti, ihana yö.

Mikä tämä lakipiste on?

 

Se tapahtui kun perheenäiti tuli illalla kaupasta. Kotona on huomenna juhlat, oli paljon kannettavaa. Perheenäiti kantoi kasseja ylös portaita. Hetkeä aiemmin puoliso oli sanonut puhelimessa: jätä ne sinne alas, tule itse ylös, mä kannan. Mutta perheenäidin teki mieli kantaa kassit itse. Hän kantoi ja kantoi ja kantoi, kukaan ei tiedä miksi, ehkä siksi että perheenäiti tuntisi tekevänsä jotain, ihan oikeasti, ja sitten, ennen kuin perheenäiti ehtii kaivaa taskusta avainta tai soittaa ovikelloa:

kotiovi avautui. Kotiovesta tupsahti rappuun joku yksivuotias yllään minikokoiset sukkahousut ja rispaantunut villapaita, päälaki karheaa valkoista silkkiä, hän tervehti perheenäitiä heleällä ölinällä ja jatkoi saman tien kohti ylös vintille vieviä portaita. Perässä tuli joku puolialaston kolmivuotias aurinkolasit ylösalaisin päässä, hän työnsi rappuun pienet kärryt täynnä joulukoristeita. Rappu kaikui, iloinen kimeä marakattipari oli päästetty vapaaksi.

Perheenäiti laski kassit maahan. Hän katsoi ovesta purkautunutta alimittaista höpöilyä. Tämä on onnen lakipiste, hän tajusi. Tämä on se aika, jota vanhat ihmiset tarkoittavat sanoessaan väräjävällä äänellä vanhoina:

se oli elämän parasta aikaa kun lapset olivat pieniä.

Tässä kohtaa täytyy olla elämän taitekohta, perheenäiti ymmärsi. Kun elämä taitetaan kahtia, siihen syntyy taite. Taite tulee puoliväliin. Tämä on taite.

 

Perheenäiti katsoi pikkuväkeä, ja hetkeä myöhemmin, sisällä kotona, hän katsoi pikkuväen puoleen kumartunutta kaunista nuorta teini-ikäistä tytärtään, joka viettää vielä, hetken verran, perjantai-illat kotona. Perheenäiti katsoi pieniä tyttäriään ja pientä isoa tytärtään ja ymmärsi:

tämä on se mistä ne vanhat ihmiset puhuvat.

 

Mikä on tämä tunne? Tämä on tieto ohimenevyydestä. Tämä on havainto siitä että hetki on ja menee eikä palaa. Tämä on tärkeä yö. Aamulla lapset ovat kasvaneet, ei tule enää uusia.

Jos saisin veikata, veikkaisin virstanpylvästä: tänä yönä saavutettiin elämän puoliväli. Siksi tämä ei ollut mikä tahansa yö.

Jälkipolvet laskekoot, kuinka pahasti veikkasin pieleen. En pahasti, veikkaisin.

 

Vähän hirvittää se loppupuoli. Että jaksaako sitä nauraa koko matkan loppuun asti, kun tähänkin asti onnuttiin ennemminkin itkien.

Voi kunpa jaksaisi. Kun tämä on niin lyhyt, tämä kaikki. Varsinkin tämä alkava toinen puoli.

Lyhyt ja hyvä ja selvästikin paranemaan päin.

 

Huomenna juhlitaan. Ei mitään erityistä. Muuten vaan. Ei ole mitään syytä, vain kaikki.