Eilen puoliso toi kotiin kuusen. Perheenäiti tyttärineen asensi, koristeli ja juotti sen. Kuusesta tuli kaunis. Kerrankin ajoissa, perheenäiti ajatteli ylpeänä. Kerrankin Tunnelma tuli kotiin ajoissa. Kerrankin minä onnistuin.

 

Tänään perheenäiti tuli vanhimman tyttären kanssa kotiin kaupungilta. Perheenäitiä väsytti ja tytärtä, bussissa tytär oli nojannut päätään perheenäidin olkapäähän, molempien jalkoja pakotti eikä mitään ollut oikein saatu ostettua, mitään ei ollut saatu oikein, mitään ei osattu, ostaminen oli niin vaikeaa, niin turhaa. Kotona pikkuväki oli jo unessa. Kenkiä ei ehditty eteisessä riisua ennen kuin kysymys heräsi, jo ovelta -

mitä tolle kuuselle hei on tapahtunut? Missä ne on hei ne koristeet?

Puoliso oli vähän vaisu. ”Niistä on tehty mansikkakeittoa,” hän sanoi vaivautuneesti.

Olohuoneen ikkunalaudalla odotti muovinen roskakori täynnä punaisia joulukuusenpalloja. Kuusen oksilla lepäsivät myyrä ja nalle. ”Ne asuu siellä nykyään,” puoliso selvitti, ja näytti vähintäänkin väsyneeltä.

 

Perheenäiti alkoi itkeä. Miten liikuttavaa. Ja samalla: miten turhaa. Miten Turhaa oli yrittää tuoda kotiin Tunnelma. Miten Turhaa oli ripustaa kuusen oksille uusia kimaltavia palloja – ne on hukattu jo. Miten Turhaa onkaan yrittää saada kotiin K-kaupan ja Stockmannin ja Raamatun joulu, samaan kotiin, uskon puutteessa, ostamiseen ja sanonko mihin myös, samassa elämässä, miten Turhaa onkaan siivota, jollain on kumminkin jalassa nukkaantuneet tekokuitukalsarit, olisi edes paljetteja. Pitääkö tässä alkaa ommella kalsareihin paljetteja, mitä? Sitenkö Tunnelma tulee?

 

Itkevä äiti nojaa otsaansa parvekkeen oven lasiin. Hänellä ei ole aavistustakaan, mitä hän itkee. On vain aavistus:

lapsuuden jouluja, lapsuuden kireää ilmaa, odotuksia, sanoittamatta jääneitä tunteita, hataria muistoja, liikoja tavaroita, turhia tavaroita, turhuutta, omien lasten odotuksia, omien lasten lapsuutta ja omaa, omien lasten hataria muistoja ja turhia tavaroita ja kaikkien odotuksia ja sitä että kaikkiin odotuksiin vastaa yksi ihminen, kaikesta vastaa yksi ihminen, kaiken muistaa yksi ihminen joka ei koskaan unohda mitään tärkeää –

 

itkevä äiti nojaa otsaansa parvekkeen oven lasiin. Tytär hiipii hänen taakseen, tytär silittää äitiä.

Tytär silittää äitiä. Äiti siirtyy itkemään sitä. Äiti itkee vielä hetken, sitten hän niistää nenänsä, korvaa valuneen ripsivärin uudella, vetää henkeä ja painelee lähipubiin, tilaa tumman oluen ja tekee listan. Listasta ei puutu mitään tärkeää.

 

Vain täten joulu voi tulla, vain näin, joka vuosi, aina jotenkin näin.