Huomisaamuna pahnanpohjimmaisella on ikää yksi vuosi, yksi viikko. Sen kunniaksi hän vaappuu. Pahnanpohjimmainen vaappuu kahdella jalalla ympäri kotia ja ottaa kantaa.

Kaikkeen.

Hän höpisee itsekseen. Hän yrittää sanoa jotain. Hän yrittää sanoa kaikkea, ei vaan tule vielä sanoja, vaikka tuleekin paljon puhetta, ei tule kuin yksi sana ja se on:

ei.

Tervetuloa puhuvaan perheeseen kulta. Sinä sovit tänne.

 

Ja päällikkö: entiseen malliin. Päällikkö puhuu järkeviä entiseen malliin, nakuna. Keittiössä jotain askaretta toimittava saattaa joskus tuntea ihollaan äkillisen tuulahduksen. Alaston lapsi siitä vaan pyyhälsi ohi valon nopeudella aurinkolasit päässä. Väärinpäin.

Päällikkö ja pahnanpohjimmainen leikkivät yhdessä, ja olennainen osa tätä jatkuvaa, loputonta leikkiä on tietenkin: jatkuva, loputon kahnaus.

Pahnanpohjimmainen on opetellut pitämään puolensa. Koska häneltä on koko hänen elämänsä ajan viety käsistä kaikki, mitä hän on pikku nyrkkeihinsä ehtinyt haalia, hän ei enää kahdelle jalalle itsensä kammettuaan päästä irti yhdestäkään lelusta. Hän ei vaan enää päästä irti. Hän pitää väkisin kiinni kaikesta, mihin on sattunut tarttumaan ja huutaa samalla

 EI!!!

 

Muut perheen jäsenet ovat jotain isoa, joka hiipii pitkin seiniä. Paitsi tytär. Tytär ei hiivi. Tytär kulkee tanssien ja opettelee marttyyriuden alkeita selvästikin jo pitkälti jatkokurssilla. Kello yksitoista illalla, kun pikkuväki on viimein saatu kolkattua unimaille eikä perheenäiti enää millään jaksaisi tukea lapsensa tanssiharrastusta, ihan kirjaimellisesti, seisomalla tämän vieressä ja ottamalla tätä jaloista kiinni, ettei tämä kaatuisi, tytär huutaa:

”mä olen KOKO ILLAN odottanut että mä VIIMEIN saisin SEISTÄ PÄÄLLÄNI KAIKESSA RAUHASSA! Eikä mun ANNETA TEHDÄ SITÄ edes ÖISIN!

Tässä kohtaa perheenäiti yleensä kääntyy katsomaan esikoistaan. Nimenomaan tässä kohtaa esikoinen on perheenäidille kaikista tärkein perheenjäsen.

Se kaikista järkevin, kaikista normaalein, kaikista kypsin. Joka ei enää oikeastaan jaksaisi asua kotona. Eikä perheenäiti kyllä yhtään ihmettele että miksi.

Tämän kodin esikoinen on jo nähnyt. Se näkyy hänestä. Hän on vielä täällä, mutta oikeasti hän on jo poissa.

Onneksi hän kuitenkin, vielä pienen hetken, on vielä täällä. Mamman pieni rakas. Mamman kaikista ensimmäisin, kaikista isoin.

Joskus perheenäit toivoo salaa, että kun esikoinen kohta lähtee ja muuttaa omaan kotiin, hän ottaisi perheenäidin sinne mukaan. Johonkin nuorten ihmisten solukämppään, jossa ei koskaaan siivota, koska se on elämään syöttämistä harakoille, ja jossa ei asu yhtään suurperhettä joka jonkun on pakko ruokkia. Omalla elämällään.

Perheenäiti haluaisi sieltä esikoisen tulevasta solukämpästä oman huoneen.

Ei keittiötä.

Hän ei aan vielä ole uskaltanut ottaa tätä poikansa kanssa puheeksi.

 

Perheenäidin on vaikea suhtautua siihen, että Suomen Puolustusvoimat on ilmaissut halukkuutensa viedä häneltä hänen toisenkin poikansa. Kotiin jää puolison lisäksi kohta enää vain liuta tyttöjä, voimakkailla tunne-elämillä.

Se tuntuu hyvin kummalliselta. Että kaikki pojat viedään täältä pois.

Toinen kuitenkin saa lähteä omia aikojaan, omia, ei ennen. Se on sentään hyvä. Niin kuuluukin olla.

 

Perheenäidillä ei enää nykyään ole aikaa ihmetellä maailman menoa. Ei vain ole aikaa. Ei ole aikaa ihmetellä.

Se sisältää myös sen, ettei ole aikaa liikuttua. Ei ole aikaa liikuttua kun lapset täyttävät vuosia. Parikin täytti juuri, ja vieläpä peräkanaa.

Perheenäiti ei ehtinyt liikuttua. Piti niin kiirettä.

 

Joskus aika pysähtyy. Mutta siihen on vielä aikaa.

Perheenäiti ei tiedä mitä toivoa. Viimeksi kun aika pysähtyi, se pysähtyi seinään. Silloin perheenäiti toivoi vain, että se taas kuluisi.

Hänen toiveensa täytettiin.

Enää perheenäiti ei tiedä mitä toivoa. Hän ei ehkä oikein uskalla. Menee aina niin överiksi kaikki, meillä.

 

Ehkä perheenäiti nyt vaan sitten on. Tässä, joskus, pienet hetket keittiössä. Pienet lyhyet. Seuranaan yön lyhyt hiljaisuus.