Se alkoi vaippaihottumana, jolle kenelläkään ei oikein tainnut olla aikaa.

Vaikka kyllähän sitä tuuletettiin. Kyllähän sitä rasvattiin. Rasvaa vaihdettiin, vaihdettiin vaippaa, vaihdettiin vaippalaatua, vaihdettiin vaippamerkkiä, vaihdettiin vaippaa, oltiin ilman, oltiin pelkillä housuilla, pissittiin pitkin kotia ja kakattiin mihin huvitti. Kyllä se lähtee, niinhän. Soiteltiin pari puhelua joskus, neuvot olivat että kyllä se lähtee, viisi päivää kortisonia, kyllä se lähtee.

Perheenäiti katsoi joka päivä pahnanpohjimmaisen ihottumaa ja ajatteli: tämä on liikaa. Kaikki muu menee. Tätä mä vaan en millään jaksaisi, huolta lapsen terveydestä, edes pientä huolta.

Niinpä perheenäiti keskittyi kaikkeen muuhun. Ihan vaan siksi, että hän vihasi sitä ihottumaa. Ihan vilpittömästi.

Nyt, kun ihottuma on levinnyt jo ympäri pahnanpohjimmaisen kasvoja, perheenäidin sydämessä kääntyy puukko.

Lapsi raapii itseään, äiti katsoo, äiti katsoo ja arvelee:

tämä on joku laiminlyönti. Tämän täytyy olla.

 

Oli valtava helpotus lopettaa imettäminen, silloin alkusyksystä. Se on aina ollut haikeaa, nyt ei. Johan tätä lajia on ollut, perheenäiti päätti eräänä päivänä, minä en jaksa tätä enää koko yötä, jokohan se voisi pahnanpohjimmainen elää vasikanmaidolla. Jo vain. Niinpä pahnanpohjimmainen sai joka yö pullon, ja oppi pian juomaan sen ihan itse.

Perheenäiti sai nukkua. Se oli ihmeellistä. Pahnanpohjimmainenkin nukkui pian yönsä paremmin. Minä en koskaan enää imetä, perheenäiti tiesi, ja se oli vain ja ainoastaan mukava ajatus. Vaikkei hänellä koskaan ole ollut mitään imettämistä vastaan.

Vasikanmaito vaan tuntui äkkiä ihanalta siunaukselta. Iltaisin perheenäiti ajatteli lämmöllä kaikkia lehmiä.

 

Oli niin paljon kaikkea, oli kaikkea muuta. Perheenäiti ei ymmärtänyt. Paha ihottuma alkoi samaan aikaan vasikanmaidon kanssa, eikä perheenäiti ole tajunnut sitä ennen kuin vasta hiljattain, nyt kun se alkaa jo näkyä lapsen naamasta, nyt kun iho on jo rikki.

Pahnanpohjimmainen ei taida olla mikään vasikka.

 

Mitä teki kaupunginvaltuutettu palattuaan ison vauvan kanssa lääkärikäynniltä, joka maksoi sata euroa siitä ilosta, että uusi käynti voidaan varata heti ylihuomiseksi, jotta voidaan miettiä että mihinkähän sairaalaan se lähete oikeastaan laitettaisiin, mitähän me seuraavaksi testattaisiin ja minkähän takia julkinen terveydenhoito määräsi viikko sitten sellaiset lääkkeet joita yksityinen ei omien sanojensa mukaan olisi tehnyt – ne kun kuulemma vain pahensivat sitä ihottumaa?

Mitä sellainen kaupunginvaltuutettu teki?

Hän työnsi rattaita lumipyryssä ja ajatteli.  Mikä tähän auttaa, hän ajatteli, ja tiesi sen ajattelemattakin.

Ei mikään muu kuin lankakauppa. Muuten tulee ajatuksia julkisen terveydenhuollon suhteesta yksityiseen ja siitä, kenen ulottuvilla paras hoito oikeasti on.

 

Apteekin kautta lankakauppaan. Villaa, alpakkaa ja mohairia. Ei ollut varaa, ei yksityislääkäriin sen enempää kuin alpakkaankaan, ja aivan sama.

Kotiin tultuaan perheenäiti ei heti avannutkaan kaupunginvaltuuston huomisia papereita. Hän ei jaksanut. Pahnanpohjimmaisen raapiessa itseään perheenäiti vain punnitsi sen paperipinon ja mittasi sen paksuuden: 5,5 cm, 1,5 kg.

Jos vaikka neuloisi sille jonkun kivan pussukan. 

Koko elämälle. Kortisonia, kapulakieltä, hävitty äänestys tai pari, pinaattilettuja, laiminlyöntejä, villaa, alpakkaa ja mohairia. Jos tunkisi sen kaiken johonkin pörröiseen puolentoista kilon pussukkaan.

 

Aamulla, kun perheenäiti löysi esikoisen jo lähdettyä pakkaseen viimein ne tumput, joita tämä voisi hävinneiden tilalla käyttää, ja huusi rappukäytävässä hänen peräänsä, pahnanpohjimmainen kakkasi kynnykselle. Pahnanpohjimmaisen kakatessa kynnykselle perheenäiti ojensi esikoiselle kynnyksen yli tumput ja tajusi samalla seisovansa kotiovellaan alasti.

Meidän elämä on joskus hieman erikoista, perheenäiti ajatteli silloin. Miksi me ollaan tässä eteisessä molemmat ihan nakuina? hän kysäisi yksivuotiaalta tyttäreltään. Pahnanpohjimmainen katsoi häntä takaisin kysyvästi.

Perheenäiti katsoi käsiään. Niissä oli pyyhe. Ahaa, hän päätteli, me taidetaan olla menossa suihkuun.

 

Joskus perheenäidin tekisi mieli pitää välipäivä. Päivien väliin tulisi joku ylimääräinen päivä, jona kukaan ei heräisi, ei kukaan muu kuin perheenäiti. Olisi ylimääräinen päivä, ei mikään viikonpäivä. Kenenkään ei tarvitsisi mennä mihinkään eikä näin ollen myöskään herätä.

Vain perheenäiti heräisi. Hän keittäisi kupin kahvia, istuisi sohvalla ja katselisi ulos ikkunasta. Ei olisi yhtään kokousta, ei yhtään ihottumaa, kukaan ei tarvitsisi tumppuja. Ketään ei voisi laiminlyödä, olisi ylimääräinen päivä.

Silloin voisi istua koko päivän hiljaa ja kutoa. Villaa, alpakkaa ja mohairia.

Lopuksi tulisi uni.

 

 

Tämän ajateltuaan perheenäiti avaa kaupunginvaltuuston esityslistan.