Hei rakkaat.

Seuraa tunnustus. Ei, en minä oikeasti ole ollut hiljaa.

Minä olen pettänyt itseni, ja liittynyt naamakirjaan. Olen koko viikon höpissyt vain siellä. Ehkä se oli tyhmää, mutta mitä siitä, jos se on hauskaa.

Se on koko viikon ollut aika hauskaa.

 

Perheenäiti on huolissaan. Häntä huolettavat Facebookin luokkakoot. Ne vaikuttavat hallitsemattoman suurilta. Perheenäidin oma luokkakoko on nyt tasan 28, ja se on jo aika iso ryhmä. Isompaa ihminen ei tarvitse. Pienempikin riittäisi.

Kun menin kouluun, luokallani oli 32 oppilasta. Opin tuntemaan kaikki nimeltä, mutta jos luokallani olisi ollut sadasta viiteensataan kaveria, nimien kanssa olisi jo voinut tehdä vähän tiukkaa. Ja ehkä nimet vielä olisivat menneet, mutta olisiko kaikkien niiden ihmisten kanssa ehtinyt oikeasti jakaa ujoa (ja myöhemmin, teini-iässä: julkeaa) tajunnanvirtaa välitunnilla?

Ei olisi.

Perheenäiti ei ymmärrä, miksi kukaan ehtisi sitä nytkään oikeasti sen enempää. Naamakirja on hieno paikka, jos sen pitää kotoisana sopukkana. Eikä kutsu kavereikseen ketään, jonka kanssa ei yhtä hyvin voisi istua kahvilla. Ihan naamakkain. Ilman että kumpikaan vaivaantuisi.

Perheenäiti ei ymmärrä satoja kavereita. Ei kenelläkään ihmisellä ole satoja kavereita. Kunhan nyt olisi edes yksi. Sillä yksi ihminen pötkii jo pitkälle, huomattavan paljon pidemmälle kuin ilman yhtäkään.

 

Perheenäiti liittyi Facebookiin viime perjantaina illansuussa, kun häntä alkoi kyllästyttää. Hän on kohta neljä vuotta hauskuuttanut tuntematonta määrää lukijoitaan tällä sivulla, ja kuitenkin aina, kun hän itse avaa tietokoneen lukeakseen sieltä jonkun lämpimän kaskun (jota hän ei olisi kirjoittanut itse), ei hän sellaista yleensä mistään löydä. Hän löytää vain sähköpostinsa, joka on alkanut aiheuttaa jonkinlaista…

ihottumaa. Selkäpiissä.

 

Sähköposti keskustelee, sähköposti tiedottaa, sähköposti nuhtelee, haukkuu, ja mikä pahinta: joskus sähköposti myös opettaa, mutta koskaan, koskaan sähköposti ei naurata. Ei niin että vesi valuisi silmistä.

Perheenäiti halusi vain höpöillä. Hän halusi kertoa ja kuulla harmittomia vitsejä, ja kuulkaa hyvät ihmiset:

sitä varten on kuin onkin olemassa väline.

Muukin kuin huono televisio, yksin perheen jo nukahdettua.

Sitä varten ihmisellä on kavereita, on line.

 

Perheenäiti on sairastunut Facebookiin, eikä hän enää haluakaan siitä parantua. Keskellä päivää, keskellä sotkua, keskellä kiirettä, keskellä liikoja tekemättömiä asioita ja keskeneräistä elämää, ihminen voi avata koneen ja todeta, että muidenkin elämä on selvästikin vielä kesken. Monilta kesken on vielä jopa kasvu. Aikuisenakin.

Se on hienoa. Se on ihan mielettömän hienoa.

 

Aasinsilta kallistuu nyt Helsingin kaupunginvaltuustoon.

Käyn mä kumminkin vielä sielläkin.

Tänään Helsingissä keskusteltiin ensi vuoden budjetista. Mulla oli kekoon pari kortta, pistin ne jakoon.

 

 

Hyvä puheenjohtaja, hyvät kanssavaltuutetut,

 

kannatan valtuutettujen Vesikansa, Siimes, Rantanen, Holopainen ja Peltokorpi tekemiä ponsia.

Rivivaltuutetun elämä oli hiukan turhauttavaa siinä vaiheessa kun hän ryhtyi tutkimaan kaupunginjohtajan talousarvioesityksen tietoja opetustoimen oppilasmääräennusteista, ja lievästi turhauttavaa se on edelleen.

Helsingin Sanomista saimme lokakuun alussa lukea, että Helsingin peruskoulujen oppilasmäärä laskee ensi vuonna 640 oppilaalla. Samainen luku oli kuitenkin kaupunginjohtajan talousarvioesityksessä suomenkielisten koulujen osalta sivusta riippuen joko 606 tai 254 oppilasta. Yhden taulukon mukaan ala-asteikäisten määrän ennustettiin nousevan 125 oppilaalla.

Nyt nämä luvut on kaupunginhallituksen esityksessä korjattu vastaamaan paremmin uusia ennusteita. Uudet luvut ovatkin, sivusta riippuen, joko 300 oppilaan vähennys, tai 191 oppilaan lisäys. Yhden taulukon mukaan ala-asteikäisten määrä nouseekin 670 oppilaalla.

Miltään sivulta ei, edelleenkään, kuitenkaan löydy sitä tietoa, jonka minä olen opetuslautakunnan jäsenenä opetusvirastolta lokakuussa saanut:

että suomenkielisen perusopetuksen oppilasmäärän ennustetaan laskevan ensi vuonna tämän syksyn toteumasta tasan 207 oppilaalla.

 

Rivivaltuutettu alkaa jo olla aika väsynyt taittamaan kenenkään kanssa peistä siitä, mikä luku nyt oikeastaan on oikea.  Olen sitä mieltä, että tällaisissa asioissa Helsingin kaupunki EI voi virastosta tai talousarvioesitysten sivusta riippuen käyttää eri laskutapoja, niin kuin nyt aivan selvästi tapahtuu. Selvyyden asiaan tosin saa, jos saa, tavattuaan talousarvioesitystä useamman tunnin, ja soiteltuaan jällen muutaman puhelun. Ei myöskään ole mitään järkeä siinä, että opetusvirasto ja talous- ja suunnittelukeskus tuntuvat lukevan eri taulukoita, tai ainakin samojen taulukoiden eri sarakkeita pohtiessaan sitä, mille oppilasmäärälle budjetti oikeastaan pitäisi laatia.

Jotta minä ja tulevaisuuden opetuslautakuntalaiset eivät enää koskaan joutuisi potemaan tämän syksyn kaltaista hiustenlähtöä oppilasmäärätaulukoita tavatessaan, ja jotta valtuusto saisi oikean kuvan siitä, millaista oppilasmääräkehitystä kaupunkiin todellisuudessa tuoreimmissa ennusteissa povataan, teen seuraavan ponnen:

 

”Valtuusto edellyttää, että talousarvioesityksissä käytetään jatkossa oppilasmääristä puhuttaessa kaikilla sivuilla samaa laskutapaa, jotta luvut olisivat keskenään vertailukelpoisia.

Lisäksi valtuusto edellyttää, että sekä talous- ja suunnittelukeskus että opetusvirasto arvioivat oppilasmäärien kehitystä yhteisellä laskutavalla, ja että sama tieto toimitetaan opetuslautakunnalle.”

 

Talousarvioesitykseen sisältyy kirjaus, jonka mukaan kokonaisoppilasmäärän laskiessa koulukiinteistöjen vähentämistä jatketaan. Sen takia ajantasainen tieto siitä, minkä suuruista oppilasmäärien lasku tai nousu on, on enemmän kuin oleellista. Kaikkein oleellisinta on kuitenkin huomata, että oppilasmäärät vähenevät eri ikäryhmissä eri tahtia.   

Koska tiedän, että pääsemme varmasti silti taas pian käsiksi seinistä säästämisen jargoniin, muistuttaisin tässä välissä valtuustoa siitä, että ala-asteikäisten määrä kaupungissamme on ensi vuonna tuoreimman opetusvirastolta saamani ennusteen mukaan laskun sijaan ensi vuonna jo nousussa. Valtuutetut voivat halutessaan tarkistaa asian talousarvioesityksen sivulta 242 – tosin eri luvuin kuin mitä opetuslautakunnalle on jaettu. Ala-asteikäisten määrän noustessa alakoulujen kiinteistöistä luopumisen seurauksena voikin siis olla luokkakokojen kasvaminen.

Ala-asteikäisten määrän nousu yhdistettynä päiväkotia käyvien lasten määrän suureen kasvuun voisi nokkelan valtuutetun mielessä tuottaa johtopäätöksen, jonka jätän nyt tässä meille kaikille hautumaan. Palataan siihen myöhemmin.

Ja melkein lopuksi, kun nyt olen lähtenyt näiden numeroiden kanssa saivartelun tielle, kysyisinkin apulaiskaupunginjohtaja Kokkoselta – tai asiasta muuten jotain tietäviltä - kysymyksen, joka nousi esiin supinana täällä valtuustosalissa:

Miksi talousarvioesityksen sivulla 200 sanotaan, että päivähoidossa olevien lasten määrän ennustetaan olevan ensi vuonna 17 250, kun sosiaalilautakunnalle annetun ennusteen mukaan lapsia tulee vuonna 2011 olemaan päivähoidossa 19 240?

Kyseessä on kuitenkin lähes 2000 lapsen ero.

 

Ja ihan lopuksi:

kerhotoiminta on tervetullutta leikkipuistoihin niin kauan kuin se ei uhkaa avointa toimintaa. Avoimen ja kerhotoiminnan yhteiselo on hyvin toimivaa arkipäivää monissa puistoissa jo nyt, ja tähän en toivo mitään muutosta. Hyvin toimivaa ei tarvitse muuttaa. Joihinkin puistoihin kerhotoimintaa voidaan varmasti myös lisätä.

Jaan kuitenkin huolen siitä, mitä leikkipuistoille lopulta käy, jos ne ennen pitkää ajautuvat sosiaalitoimesta päivähoidon mukana opetustoimen alaisuuteen. Opetustoimi ei kuitenkaan ehkä ole se ensimmäinen paikka, jossa ollaan huolissaan leikki-ikäisten perheiden varhaisesta tuesta.

 

Kiitos.

 

 

Tämän takia minä kaipaan sitä höpöilyä. Tämän takia. Tällaista minä nykyään puhun, tällaista minä nykyään luen, tällaista tulee joka tuutista: numeroita, jargonia, epäselvää suomea, vaikeasti ymmärrettävää tyhjyyttä, jolla oli alun perin tarkoitus vain kuvata ihmisten asioita. Perimmiltään. Eikö niin? Vai oliko?

Apulaiskaupunginjohtaja Kokkonen vastasi lopulta, kysymykseni toistettuani, minulle vallan tyydyttävällä tavalla. Lähes 2000 oppilaan heitto luvuissa johtui vain ruotsinkielisen päivähoidon siirtymisestä sosiaalivirastosta opetustoimen alaisuuteen. Meitsin tontille. Olishan mun pitänyt se tajuta.

Tervetuloa, kaikki ruotsinkieliset lapset perheineen. Olen pariinkin otteeseen miettinyt, oliko tämä nyt hyvä homma vai ei.

 

Lopulta, kaikissa asioissa, aivan kaikissa, kyse on kuitenkin, lopulta ja enimmäkseen vain ja ainoastaan, niistä ihmisistä jotka asioita hoitavat. Henkilöistä. Heidän luonteestaan, tavoistaan, päähänpinttymistään, kavereistaan, henkilökemioista. Samoista asioista kuin eläimillä: mä en tykkää leikkiä sellaisen kaverin kanssa joka haisee väärältä. Mä menen naimisiin sellaisen kanssa joka haisee oikealta, vaikkei se kävisi koskaan suihkussa. Lopulta asioiden toimiminen, tai toimimatta jättäminen, on kiinni vain tästä.

Ja tämän takia, nimenomaan tämän, minä olen pienten yksiköiden, kohtuullisten luokkakokojen ja pienten päiväkotiryhmien ystävä.

Minä olen pienten ryhmien ystävä. Ei voi mitään. Ihmisen lonkero ei yletä sen pidemmälle kuin se oikeasti ylettää, vaikka hänellä olisi kahdeksan kättä ja tuottavuus ihan tapissa.

 

Myöhään illalla perheenäitiä vähän epäilyttää. Että tuleekohan mistään mitään, ikinä.

Sitten hän muistelee paria kaveriaan, paria ja paria muutakin, heidän sanomisiaan, heidän jaksamisiaan, heidän hienoa taitoaan lyödä päätä seinään aina kun se ei ole muodissa, ja muulloinkin, ja erityisesti sitä yhtä Facebookista löytynyttä vanhan kaverin, viime vuosina turhan harvaan tavatun ihmisen omaan profiiliinsa kirjoittamaa lausetta, jota lainaan tähän ilman lupaa kertomatta, mistä sen lainasin:

 

kyllä hyvä meno aina voittaa huonon!

 

Tämä on parasta mitä olen lukenut pitkään aikaan, mistään. Kiitos. Tällaista soisin lukevani enemmänkin.

Ihan mistä tahansa. Mutta mieluiten vaikkapa omasta sähköpostistani.

Tykkäisin niin lukea jotain, mikä olisi joskus totta.

 

Kiitos kaverit. Virtuaalisia tai ette,

luulen että jostain voi vielä ehkä jopa tullakin jotain.

 

Hyvää yötä.