”Eloisa, touhukas tyttö. Kävelee tuetta. Sanoo ei. Omaa kieltä on. Höpöttää. Kasvu tasaista.”

 

Neuvolan täti luonnehti pahnanpohjimmaisen viime viikolla tämän neuvolakorttiin varsin tyhjentävästi juuri sellaiseksi kuin hän on. Pahnanpohjimmainen kävelee tuetta kymmenkunta tuntia päivässä, höpöttää omaa kieltä saman verran ja sanoo ei. Niin hän sanoo aina kun eteen tulee jokin vastoinkäyminen. Silloin pahnanpohjimmainen korottaa äänensä ja ärähtää tiukasti: EI!

Muu asia on kutakuinkin että didl didl.

Pahnanpohjimmaisen ihottuma on parantunut. Perheenäiti tuijottaa päivisin hänen tervettä ihoaan kuin kaunista unta. Miten kaunis.

Se näyttää ihmeelliseltä. Sen jälkeen kun oikea lääke lähti vaalentamaan ihoa ja tulehdus hävisi, perheenäiti on ollut käsittämättömän hyvällä tuulella.

Vaikka asiaan saattaa liittyä myös muita tekijöitä. Kolme sanaa: ystävä, tanssilattia, kuperkeikka. Siitä se lähti. Muuta en sano.

 

Perheenäiti on nykyään hyvällä tuulella aamusta iltaan. Öisin hän menee nukkumaan ja se on ihanaa: makuuhuone on lämmin ja siellä vallitsee tasainen tuhina. Öisin, hetkeä ennen nukahtamistaan, perheenäiti on onnellinen.

Ei ole mitään syytä ja on kaikki. Makuuhuone on lämmin, tuhina on tasainen, tytär on oppinut seisomaan päällään ilman tukea, esikoinen asuu vielä kotona.

Perheenäidin elämä on hyvä. 39-vuotistarkastuksessa todetaan tänä yönä seuraavaa:

 

Eloisa, touhukas keski-ikäinen tyttö. Kävelee tuetta. Sanoo ei. Omaa kieltä on. Höpöttää.

 

Kasvu on tasaista ja muu asia kutakuinkin että didl didl.