”Moikka mamma, me aletaan nyt lähteä.”

Päällikkö höpisee perheenäidin selän takana olohuoneessa yhdessä pahnanpohjimmaisen kanssa, jonka höpinöistä ei vielä saa muuta selvää kuin ”anna anna”.

Perheenäiti havahtuu: minne?

”Kouluun. Meillä on mamma aika kova kiirehdys nyt, oikeesti mamma.”

Okei.

 

Vai että kouluun. Mihinkähän kouluun? Ei mitenkään takuuvarmasti samaan kuin isommat sisarukset nyt. Mikään tässä kaupungissa ei ole takuuvarmaa. Kaupunki vastaa asukkaiden kysymyksiin hiljaisella esityslistan toteamuksella: katsotaan nyt. Katsotaan kerran vuodessa.

Kaupunginvaltuuston kokous kesti eilen vain tunnin. Silti se tunti riitti – siihen, että kaupungintalolta poistuessaan perheenäiti tunsi taas sen kummallisen, oudon ahdistuksen, jota ei ollut sinne mennessä, ja jonka karistamiseen menee aina vähintään saman verran aikaa kuin mitä itse kokous on kestänyt.

Perheenäiti vaan ei viihdy poliitikkojen seurassa. Ei edes mukavien.

Se maailma ei vaan ole ihan terve.

 

Tänään on vapaapäivä. Tänään ei ole kokouksia, ei päiväkotia, ei muskaria. Tänään on syksy.

Tänään keitetään puuroa, ja kaupungintalon ahdistus, se karisee. Pahnanpohjimmainen tuhoaa olohuonetta pantteritrikoot jalassa, päällikkö on sonnustautunut sisarensa villahattuun ja kukalliseen farkkutakkiin.

Johtuuko kaupungintalon ahdistus siitä, että kaupungintalo on vaan täynnä aikuisia ihmisiä?

En tiedä. Perheenäiti on koko elämänsä koettanut välttää työskentelyä aikuisten ihmisten parissa. Ne ovat jotenkin niin pihalla yleensä. Niin kuin perheenäiti itsekin. Ne ovat yleensä niin lapsellisia, niiden kanssa voi harvoin puhua suoraan, pitää puhua kierrellen, pitää olla varovainen, ei saa sanoa mitä ajattelee.

Lasten kanssa on helpompaa. Ne ovat suoria. Ne eivät koskaan ole pihalla. Ne tuhoavat paikkoja pantteritrikoot jalassa ja käsittelevät leikeissään Kiirehdystä. Kiirehdys on niissä jokin uhkaava hahmo, jonka armoilla pyristelee koko leikki. Kiirehdys tuntuu huvittavan pikkuväkeä. Siitä syntyy hyvä leikki.

Tänään kotona on hyvä. Kiirehdys puuttuu keittiöstä, sillä vaan leikitään olohuoneessa. Sielläkin se on vain leikki.

Ajoittaiset vapaapäivät aikuisista ihmisistä ovat ihmiselle välttämättömyys.

Perheenäiti kääntyy katsomaan pikkuväkeä olohuoneen lattialla. Päällikön vaatteet ovat äkkiä kadonneet. Hän viuhuu ympäri kotia vaalea tukka hulmuten. Pahnanpohjimmainen ihailee perässä.

Tiuhti ja Viuhti, perheenäiti tajuaa. Ne ovat muuttaneet meille. Kumpi sinä olet? perheenäiti kysyy päälliköltä.

Minä olen Viuhti, päällikkö vastaa, ja jatkaa viuhumista.

Sitähän minäkin. Tiuhti vetää sukat jalasta ja virnistää. Pantteritrikoot ovat kastuneet, niihin on pissitty.

 

Minä viihdyn täällä Muumilaaksossa paljon paremmin kuin kaupungintalolla. Tämä touhu täällä on jotenkin järkevämpää.