Tänään, kaupunginvaltuuston kokouksen jälkeen, perheenäiti katsoi taksissa kelloa ja toivoi vilpittömästi ehtivänsä vielä lähipubiin ennen valomerkkiä.

Näin tapahtui. Joten: perheenäiti istuu nyt lähipubissa, hyvin lähellä omaa keittiötään, melkein siellä siis, ja kertoilee teille nyt vähän tarinoita Helsingin kaupunginvaltuustosta. Perheenäiti ei nyt jaksa välittää siitä, että on ihan hölmöä istua lähipubissa Helsingin kaupungin omistamaa kannettavaa tietokonetta näpyttäen paikallista perushöpsöä perussiistiä (perussuloista perusrasittavaa perusnormaalia) perusörvellystä samalla kuunnellen, eikä siitä, että kenenkään perheenäidin tuskin kannattaisi julkisesti julistaa istuvansa nyt lähipubissa keskellä yötä keskellä viikkoa, mutta kuulkaa, näin nyt vaan on näreet ja tällaistakin onneksi sattuu. Johan sitä tiskipöytää on kiillotettu ja kuulkaa, ei se vieläkään kiillä. Eikä kukaan täällä näköjään nyt edes kaatuile koska on vasta keskiviikko. Lapset nukkuvat ja minulla on nyt vähän asiaa.

Helsingin kaupunginvaltuusto käy perheenäidin hermoille. Yrittäkää nyt vaan ymmärtää.

 

Vedetäänpä henkeä. Se on nyt selvästikin tarpeen.

 

Minun piti olla jäävi päättämään Helsingin kaupungin kiinteistöyhtiöiden yhdistämisestä eli fuusiosta, koska olen Helsingin kaupungin vuokra-asukas itsekin, mutta kaupungin lakimiesten (vaimitänenytoli) mukaan en sitä sitten kuulemma kuitenkaan ollutkaan. (Kiitos heille jotka selvittivät puolestani tämän asian, ettei se sitten jäänyt minulle epäselväksi – käytännössä kiitokseni kaiketi nyt koskee etupäässä valtuuston puheenjohtajaa. Jonka erästä toista päätöstä valtuustosalissa sitten tänään myös uhmasin, koska se oli minusta ihan hölmö.)

Joten: istuin tänään valtuustosalissa kiltisti melkein koko kokouksen ajan, lyhyttä ruokataukoa lukuun ottamatta. Osallistuen päätöksentekoon.

Huokaus.

Kaikenlainen päätöksentekoon osallistuminen kaikenlaisten vaalien alla on, anteeksi vaan, aika pirun rasittavaa.

Siinä saattaa joutua mukaan erilaisten vaalikoneistojen rattaisiin ilman omaa halua ja tarvetta. Vaikkei olisi ensi vaaleissa, eli eduskuntavaaleissa, ehdolla yhtikäs mihinkään. Koska omaa halua sellaiseen ei ole, eikä omaa tarvetta. (Perhe kyllä olisi toivonut perheeseen yhden kansanedustajan, että olisi viimein saatu edes jokunen lasku joskus maksettua mutta sori perhe, meidän perhe nyt vaan ei ole profiloitunut laskujen säntilliseen maksamiseen.)

Minusta vaan olisi niin kiva, että kaupunginvaltuusto ei olisi paikka, jossa vaalien alla ihan vaan profiloidutaan, vaan paikka, jossa vaan ihan kerta kaikkiaan päätetään ihmisten asioista. Eihän tämä minun toiveeni tietenkään mikään realistisen järkevä ole, ei tältä planeetalta eikä seuraavalta, sillä hei, politiikkahan on politiikkaa, mutta hei – kunhan toivoin ja voi hyvät hyssykät sentään, onko sen oikeasti aina pakko olla. Näin älytöntä tämän touhun. Ketä varten me siellä oikein sekoillaan?

 

Puolustin tänään ääneen omaa mielipidettäni. Sattumalta – ehkä sattumalta, ehkä ei, en tiedä – se oli myös vihreän valtuustoryhmän enemmistön mielipide.

Kerrankin kuuluin enemmistöön. Se oli kummallista.  Ja myös, okei, ihan mukavaa. Ei se pahalta tuntunut. Kiva jos tulisi tavaksi. Kyllähän se helpottaisi. Minua ainakin, vaikkei välttämättä muita.

Tällä oman mielipiteen puolustamisella ei nyt sitten kovaan ääneen kuitenkaan profiloiduttukaan vähäosaisten puolustajaksi. Vaalien alla. Sillä vaikka teidän minun lukijoideni (jos teitä enää on) silmissä mitään vaaleja ei ole tulossa pitkään aikaan, meidän jonkin, minkä tahansa, puolueen parissa puuhastelevien ihmisten näkökulmasta seuraavat vaalit ovat olleet tulossa jo viime kesänä.

Vaikka ne tulevat perille vasta ensi keväänä.

Katson taas, että tällä (tälläkin, vai vain tällä?) kertaa minulla oli joku ihan melkeinpä käsitys siitä, mistä puhuin. Oli vaalit joskus tai ei. Oli ehdolla joku tai ei. Ihan sama. Tänään kuitenkin päätettiin ihan vaan joitain kymmeniä tuhansia helsinkiläisiä koskevista asioista. Se luku ihan vaan jokunen-kymmenen-tuhatta alkaa numerolla kahdeksan, mikä täten tiedoksenne.

 

 

Hyvä puheenjohtaja, hyvät kanssavaltuutetut,

Kiinteistöyhtiöiden pääomien fuusion vastustamista on perusteltu sillä, että pienituloisilla kaupungin vuokralaisilla ei pidä maksattaa uusien asuinalueiden vuokra-asuntojen rakentamista. Tässä vastustuksessa en kuitenkaan ole havainnut perusteluita sille, miksi sen samaisen rakentamisen kuitenkin saisi maksattaa vain vallilalaisilla, laajasalolaisilla ja kantakaupungin nykyisillä vuokralaisilla, niin kuin tulee tapahtumaan, ellei fuusiota tehdä. Kalasatama, Kruunuvuorenranta ja Jätkäsaari uhkaavat nyt joidenkin tavallisten ihmisten taloutta kohtuuttomasti ilman näiden omaa syytä. Myös pienituloisten.

Vaihtoehtona on esitetty, että uusille alueille perustettaisiin omat kiinteistöyhtiöt. Silloin kuitenkin ymmärtääkseni kävisi niin, että uusien alueiden kaupungin asuntojen vuokrat olisivat niin korkeita, ettei pienituloisilla enää olisi niihin asiaa. Minusta tämäkään ei olisi mielekästä. Tässä vaihtoehdossa on myös se ongelma, ettei siinä oteta huomioon joillekin alueille kasautuvan peruskorjaussuman aiheuttamaa vuokrankorotuspainetta. Kyse ei siis nyt ole pelkästään uusien asuinalueiden rakennuskustannuksista, vaan myös vanhojen kunnossapidon järjestämisestä. Peruskorjaustarve ja sitä myöten vuokrankorotuspaine koskee jossain vaiheessa kaikkia kaupungin asuntoja.

En itse käpyläläisenä Helsingin kaupungin vuokra-asujana pysty perustelemaan kivenheiton päässä Vallilassa asuville kaltaisilleni pienituloisille kaupungin vuokralaisille, miksi minusta olisi väärin, että omaa kuukausittaista pääomavuokraani nostettaisiin kymmenellä sentillä per neliö seuraavan viiden vuoden aikana sen takia, ettei vallilalaisten pääomavuokra nousisi kolmella EUROLLA per neliö. Minusta se EI ole väärin.

Sillä, että minä, naapurini ja muidenkin yhtiöiden asukkaat maksamme jatkossa kymmenen senttiä per neliö lisää, vallilalaisten, laajasalolaisten ja kantakaupungin nykyisten vuokralaisten vuokrankorotuspaine puolittuu. Heidän vuokransa siis nousevat kolmen euron sijaan puolitoista euroa per neliö. Puolitoista euroa on parempi kuin kolme.

Kaupungin vuokra-asuntojonossa on lähes 21 000 taloutta. Välittömässä asunnontarpeessa olevilla ihmisillä ei ole varaa nirsoiluun eikä aina omaan valintaan siitä, mille asuinalueelle he kaupungissa lopulta päätyvät. Asunto myönnetään sieltä, mistä sellainen vapautuu. Oman vuokra-asunnon nykyinen alhainen tai korkea pääomavuokra ei siis oikeasti ole ollut asukkaan omaa syytä sen enempää kuin omaa ansiotakaan, olkoonkin että oman kotitalon hyvällä hoidolla voidaan vaikuttaa talon hoitokustannuksiin ja sitä kautta vuokraan – mikä on hyvä asia, ja näin tulee olla jatkossakin. Pääomavuokriin asukkailla ei kuitenkaan minun tietääkseni ole ollut käytännössä juuri mahdollisuutta vaikuttaa tähän mennessäkään.

Nyt eteen tullut tilanne, jossa kaupungin vuokralainen joutuu raivokkaasti vastustamaan uusien vuokra-asuntojen rakentamista siksi, että pelko oman asunnon vuokran karkaamisesta käsistä on niin suuri, on aivan älytön. Minun ymmärtääkseni fuusiolla voidaan vaikuttaa juuri tähän älyttömyyteen, edes vähän, tasaamalla uudisrakentamisen vuokravaikutusta laajemmalti. En itse pidä ajattelusta, jonka mukaan vuokrakämppien rakentaminen voidaan nyt lopettaa, koska minulla sellainen kämppä jo on. Tarvitsijoita on muitakin.

Työryhmän raportista ei kyllä selvinnyt kansantajuisesti kaikki se, mitä olisin suonut sieltä selviävän. Oman pitkähkön kiinteistöviraston kanssa käymäni puhelun perusteella olen kuitenkin nyt antanut itseni ymmärtää, että ns. halvimmilla alueilla Helsingissä kaupungin vuokra-asuntojen vuokrat tulevat vuokrien tasaamisen, peruskorjausten ja uudistuotannon takia nousemaan joka tapauksessa, tehtiin fuusiota tai ei. Tämä tuleva vuokrien nousu ei siis tule olemaan tänään mahdollisesti vahvistettavan fuusion syytä. Sen sijaan fuusiolla voitaisiin saada aikaan se, että tietyille alueille nyt kohdistuva laajemman uudisrakentamisen aiheuttama epäreilun iso vuokrankorotuspaine pienenee. Näillä alueilla asuu pienituloisia ja ikääntyneitä vähävaraisia ihmisiä siinä missä muuallakin. Minusta tässä on lisäksi kyse myös siitä, haluammeko me uusille asuinalueille myös vuokra-asumista, ei vain kovan rahan omistusasumista.

En itse kuulu heihin, joiden mielestä asukkaiden vastustus on aina automaattisesti mitätöntä vikinää ja muutosvastarintaa, jonka voi jättää omaan arvoonsa. Tässä tapauksessa minusta kuitenkin tuntuu, että kaikki nimensä fuusiota vastustaneeseen adressiin laittaneet asukkaat eivät ehkä ole täysin tienneet, mitä he tarkkaan ottaen vastustavat. Se ei ole mikään ihme, kun valtuutettukin on asiasta helposti vähän pihalla ilman niitä puheluita. Jos ainoa fuusiosta ja sen vaikutuksista kertova lappunen oman rappukäytävän seinällä on fuusiota vastustava adressi, tiedotus fuusion vaikutuksista asukkaiden arkeen ei ehkä ole mennyt kaupungilta ihan nappiin. Vaan poskelleen.

Fuusion vastustaminen ilman, että osaa kertoa, mikä systeemi olisi parempi, ei minusta kuitenkaan ratkaise tätä ongelmaa. Itselläni ei ole esittää parempaa systeemiä. Siksi kannatan fuusiota, enkä kannata asian palauttamista. Sillä, että fuusio nyt jätetään tekemättä ja uusien alueiden rakentaminen nakitetaan rasittamaan vain joitain asukkaita paljon sen sijaan että kaikkia vähän, ei mielestäni edistetä kohtuuhintaista asumista. On myös syytä sanoa tässä suoraan, että ei tämä fuusio tee tämän kaupungin vuokra-asumisesta mitenkään halpaa. Se vain tekee vuokrien noususta alueellisesti vähemmän vääristynyttä.

 

Loppuun taisin kai sanoa jotain sellaista kuin kiitos ja anteeksi. Aika ylittyi. Tiesin sen etukäteen. Enkä silti lyhentänyt puhettani.

Ikävää toimintaa.

Asia vaan oli minusta aika tärkeä.

 

(Tässä välissä Helsingin kaupungin kannettavasta tietokoneesta on kertaalleen loppunut akku ja perheenäiti on siirtynyt lähipubista keittiöön. Omaan Helsingin kaupungilta vuokrattuun keittiöönsä. Kiitos Helsingin kaupungille, keittiö on kiva ja palvelee monessakin eri tarkoituksessa täysin moitteettomasti, vaikka se on aina täyden kaaoksen vallassa. Tätä blogia, oli se kiva tai ei, on aina kirjoitettu Helsingin kaupungin omistamassa keittiössä.)

 

 

Oliko minulla täällä Helsingin kaupungin  omistamassa keittiössä sitten asiaan jotakin merkittävää lisättävää?

Eipä paljonkaan, paitsi että sen verran sitten kumminkin, että tein kumminkin myös asiaa koskevan toivomusponnen, tarvittavine lisälöpinöineen, joita en kaikkia nyt valitettavasti ja onneksi pysty tähän kirjaamaan – kirjaan vain sen mitä muistan löpisseeni:

 

 

Takkuillutta tiedotusta asukkaille voidaan vielä korjata. Työryhmän raporttia mahdollisesti lukeva tavallinen kaupungin vuokra-asukas ei tule tästä raportista ja sen meille tutusta peruskapulakielestä hullua hurskaammaksi. Sen takia, mikäli päätämme tänään hyväksyä pääomafuusion, teen asiasta vielä tiedotukseen liittyvän toivomusponnen:  

 

 ”Hyväksyessään kiinteistöyhtiöiden yhdistämisen kaupunginvaltuusto edellyttää, että kaikille vuokralaisille tiedotetaan yhdistämisen aikataulusta sekä vaikutuksista asukkaiden arkeen ja vuokran määrään yhdistämistä seuraavien viiden vuoden aikana. Samalla kerrotaan yhdistämiseen johtaneet syyt.

Valtuusto edellyttää, että tiedottaminen tapahtuu yhdistämispäätöksen jälkeen viivytyksettä ja selkokielisesti.”

 

Samasta aiheesta tehtiin eri puolueen taholta samankaltainen, omaani paljon selkokielisempi ponsisesitys, ja äänestyksessä nämä kaksi esitystä astetettiin vastakkain. Minun voitti. Aivan sama. Se toinenkin olisi ollut ihan hyvä.

Sitten äänestettiin siitä, hyväksytäänkö minun ponteni vai ei.

Se hyväksyttiin, muistaakseni äänin seitsemisenkymmentä-jotakin-puolesta-ei yhtään-vastaan-mutta-ehkä-noin-kymmenkunta-tyhjää.

Okei, ja mitä sitten tapahtui?

Sen sijaan, että olisin ollut iloinen siitä, että ponteni hyväksyttiin, minulta menivätkin hissukseen hermot. Hyvä että hyväksyttiin, mutta minkä ihmeen takia Helsingin kaupunginvaltuusto EI ollut yksimielisesti, äänin 85-0, sitä mieltä, että kaupungin vuokra-asukkaille olis ihan hyvä ja kiva tiedottaa heidän elämäänsä ja asumistaan koskevista muutoksista? Selkokielisesti?

Siksikö, että sitä satuin esittämään minä, joka en nauti ihan kaikkien valtuutettujen varauksetonta luottamusta?

 

Ei kukaan meistä nauti. Mutta asioiden pitäisi olla asioita. Riippumatta siitä, kuka ne esittää.

 

Helsingin Sanomien Nyt-liitteen (joka on mielestäni, sori vaan, enimmäkseen aika kehno ja laiskasti laadittu  helsinkiläisille noin plus-miinus-kolmikymppisille suunnattu journalistinen tuotos,) uudehko sarja ”Valtuustovahti” on seuraavinaan kaupungin päätösentekoa ja toivottavasti siinä myös onnistuu. Viime numerossa tämä Valtuustovahti esitti itselleen kysymyksen, johon hän myös itse vastasi: mitä varten jotkut valtuutetut äänestävät tyhjää.

Ei se kysymys tyhmä ole, eikä laiska. Asiaa kohta pari vuotta opiskeltuani en kuitenkaan voi yhtyä Valtuustovahdin lehteriltä tai kahviosta käsin esittämään näkemykseen siitä, miksi näin tapahtuu. Tyhjän äänestäminen pohditutti minuakin paljon aluksi.

Nyt olen alkanut enenevässä määrin äänestää tyhjää itsekin, ja miksi?

Siksi että:

ponsia käytetään paitsi ajamaan tärkeitä asioita, myös väärin.

Joskus minä äänestän tyhjää siksi, että tiedän jonkin asian olevan valmistelussa jo, vaikkei se näy valtuustosalissa. Valtuutettu vain haluaa asian edistämisestä pisteet itselleen. Tämä on hyvä syy äänestää tyhjää – tyhjää äänestämällä ei siis vastusteta itse asiaa, vain tapaa, jolla sitä ollaan leikisti edistämässä. Esimerkiksi, sori vaan, vaalien lähestyessä ihanasti kuin joulu.

Josku äänestän tyhjää siksi, etten ole ymmärtänyt, mistä ihmeestä nyt oikeastaan on kyse. Niitä asioita kyllä piisaa. Kaikkeen ei voi perehtyä, kaikesta ei tiedä. En vastusta enkä kannata sellaista, mistä en mitään tajua.

Joskus äänestän tyhjää siksi, että ponsiesitys on joko hölmö tai en kannata sen muotoilua. Vastaan äänestän vain, jos olen vastaan itse asiaa, jota ponnella yritetään edistää. Silloin ei tee tiukkaakaan äänestää vastaan.

Tyhjän äänestäminen ei siis ole pelkkää valtuutetun päättämättömyyttä. Se on muutakin.

”Valtuustovahti” on hyvä idea, mutta sen soisi olevan muutakin kuin Nyt-liitteelle niin kovin ominaista plus-miinus-kolmikymppisten helsinkiläisten kelailua siitä, miltä joku asia musta tänään tuntuu.

 

Tämä blogi on sen kelailua, miltä musta just nyt tai minuutti sitten tuntuu, vaikka olen jo noin nelikymppinen ja kymmenen vuoden päästä pikkuisen enemmän tajuamatta sitä itse. Tämä blogi ei kuitenkaan ole mitään journalismia. Onneksi.

Tämä on pelkkää henkilökohtaista löpinää. Journalismi ja henkilökohtainen löpinä eivät minusta ole sama asia.

Tämä mielipiteeni saattaa johtua siitä, etten enää ole plus-miinus-itseäni-etsivä-kolmikymppinen, vaan jo itseni löytänyt nelikymppinen, joka ei kuitenkaan ole löydökseensä täysin tyytyväinen.

Tämä toivottavasti liittyi nyt johonkin. Toivon sitä vilpittömästi, koska tulin tässä kai hiukan nyt tölväisseeksi jotain, mitä poliitikoksi leimautuneen ei varmaan ikinä pitäisi:

etelän mediaa.

 

Pidän kuitenkin parhaana sitä, että sitä tölvitään tarvittaessa nimenomaan täältä etelästä käsin. Jos nimittäin on tarvetta.

 

On yö. Valmistaudun unimaille. En pese hampaita. Totean vain, että kylpyhuoneen lattialle näyttävät nyt asettuneen sulassa sovussa sekä jokin legoleikki että valikoima käytettyjä vaippoja, ja että nämä käytetyt vaipat ovat sulassa sovussa sekä kesto- että kertakäyttöisiä. Koska maailma ei kaikkien kotien arjessa ole niin kauhean yksinkertainen, ideologisten valintojen tahdittama hyppely, vaan ihan vaan arjen sanelema yleinen sotku.

Sekoitus sitä ja tätä siis. Sattumanvaraista puuhastelua sen mukaan, mitä kulloinkin jaksetaan ja mitä ei.

 

En tiedä miksi tämä sekava kirjoitus piti päättää näihin sanoihin. Se vaan piti.

Hyvää yötä Helsinki.