Aamulla päällikkö katsoi ulos ikkunasta taivaalle ja ehdotti: ”Mennään bussilla pilviin”. Sitten hän vaihtoi ikkunaa, katseli pihalle ja totesi: ”Tuolla on kasvismaisema. Siellä on salaattia.”

Oltuaan hetken hiljaa – mitä tapahtuu äärimmäisen harvoin – päällikkö esitti päivän ensimmäisen vakavasti otettavan toiveen.  ”Minä haluan mennä päiväkotiin lentämällä” hän sanoi ja pyysi: ”Ostetaan mamma siivet.”

Päiväkotiin mentiin pyörällä. Pahnanpohjimmainen pantiin selkäreppuun, päällikkö tarakalle. Se on kevyempää kuin työntää kaksosten rattaat bussiin, se on kevyempää, se on nopeampaa, se on kivempaa. Pyörällä ajaessa voi vielä etäisesti kuvitella olevansa ihminen. Kun tuulee. Pyörällä päiväkotiin pääsee lentämällä. Pyörä on perheenäidin siivet.

Vanhat, kolisevat, loppuun ajetut. Mutta toimivat.

 

Illalla oli kaupunginvaltuuston kokous.

Miten sen nyt tähän laittaisi olematta vanha, koliseva ja loppuun ajettu – en tiedä. Laitetaan näin:

kaupunginvaltuuston kokouksen jälkeen perheenäiti oli hetken verran valmis heittämään kaupunginvaltuuston hanskat tiskiin. Mitä me täällä oikeasti mitään pelleillään, hän ajatteli. Mitä minä täällä käyn puhumassa mistään, mistä mitään tiedän tai olen ottanut edes himpun verran selvää, sehän on ihan turhaa. Miksi minä soittelen mitään puheluita mihinkään virastoon pahnanpohjimmaisen huutaessa kurkku suorana vieressä, jos ei sillä, mitä minä sen puhelun aikana opin, ole kuitenkaan yhtään mitään väliä? Mitä minä täällä koskaan mitään esitän?

En tiedä. Tänään esitin seuraavaa, koskien erään valtuutetun tekemää aloitetta, jossa oli yritetty saada parempia tiloja koululaisten iltapäivätoiminnalle, siinä kuitenkaan onnistumatta:

 

Hyvä puheenjohtaja, hyvät kanssavaltuutetut,

 

olin keväällä opetuslautakunnassa vastaamassa tähän aloitteeseen, enkä silloin esittänyt lausuntoon mitään muutosta. Tämä johtui siitä, ettemme vielä keväällä tienneet, millainen tilanne iltapäivätoimintaan hakevien lasten määrässä tulisi tänä vuonna olemaan. Se selvisi meille lautakunnan jäsenille elokuussa, kun opetuslautakunnan syksyn ensimmäisen kokouksen listalla oli huomattavan suuri määrä oikaisuvaatimuksia perheiltä, joiden eka- ja tokaluokkalaiset lapset eivät olleet mahtuneet hakemaansa iltapäivätoimintaan.

Viime keväänä jouduttiin tekemään lähes 500 kielteistä päätöstä iltapäivätoimintaan ottamisesta. Kielteisten päätösten määrä on kolmessa vuodessa kolminkertaistunut. Noin joka kymmenes hakija jäi ilman toivomaansa paikkaa. Yli neljäsosa paikkaa hakeneista tokaluokkalaisista jäi ilman paikkaa. Syksyllä valtaosalle ekaluokkalaisista pystyttiin järjestämään paikka, mutta nyt syyskuun lopussa parisataa tokaluokkalaista oli edelleen ilman. Opetusvirastolla ei ole tietoa siitä, miten näiden lasten iltapäivät on järjestetty.

Opetusviraston mukaan ”lasten sijoittamisessa iltapäivätoimintaan ovat haasteina paitsi erityisoppilaiden yksilölliset tarpeet ja vaikeudet toimia suurissa ryhmissä sekä ammattitaitoisten ohjaajien rekrytointi, myös lisätilojen löytäminen kustannustehokkaasti ja palveluntuottajien vaikeus laajentaa toimintaa”. Tämä on suora lainaus virastolta.

Näiden haasteiden kesken olisi hyvä nähdä syy-yhteyksiä. Ammattitaitoisia ohjaajia on vaikea rekrytoida kerhoihin, jotka eivät toimi niille soveltuvissa tiloissa, eikä kerhojen ryhmäkokoja voida loputtomasti kasvattaa. Rauhallista iltapäivää kohtuukokoisessa ryhmässä tarvitsevat muutkin kuin erityisoppilaat. Luokkatilat taas eivät aina kouluissa vapaudu heti silloin, kun ekaluokkalaisten koulupäivä päättyy. Joissain kouluissa iltapäivätoiminta joudutaan järjestämään koulun käytävällä. Ei ole lainkaan kummallista, ettei koululle silloin löydetä toiminnan järjestämisestä kiinnostunutta järjestöä tai osaavia, koulutettuja ohjaajia. Myös lasten vanhempien voi olla vaikea ymmärtää, miksi kaupungin koordinoima toiminta, joka maksaa perheille satasen kuussa, ei kaikkialla kaupungissa tapahdukaan sille soveltuvissa tiloissa.

Iltapäivätoiminnan kysyntä on jatkuvassa kasvussa. Eniten kielteisiä päätöksiä tehtiin tänä vuonna alueilla, joilla on vaarallinen liikenne. Ilman paikkaa on siis jääty tilanteissa, joissa paikan saaminen olisi ollut välttämätöntä. Aloitevastauksessa puhutaan siitä, että kouluihin ollaan varustamassa iltapäivätoiminnankin tarpeisiin soveltuvia opetustiloja. Tämä on toki hyvä ja kannatettavaa, mutta kyse on kuitenkin vain kahdeksasta koulusta, joista vain kaksi sijaitsee niillä yhdellätoista alueella, joille tehtiin eniten kielteisiä päätöksiä. Kahdeksan luokkahuoneen uudelleensisustaminen on hienoa mutta ei vielä vastaa lisääntyneeseen iltapäivätoiminnan tarpeeseen.

Noudatamme nykyään kaupungissa periaatetta, jonka mukaan iltapäivätoiminnalle ei varata kouluista omia tiloja. Periaate ei ehkä enää nykytilanteessa ole paras mahdollinen, vaan ristiriidassa toiminnan kasvattamisen tarpeen kanssa. Toimintaa ei voida laajentaa, jos koululla jo olemassa olevia tiloja ei saada tai haluta osoittaa iltapäivätoiminnalle.

Esitänkin siksi aloitevastauksen palauttamista uudelleen valmisteltavaksi siten, että koululaisten iltapäivätoiminnalle voidaan varata kouluilta tarpeen vaatiessa myös muita kuin opetustiloja.

En ole tällä palautusehdotuksella marisemassa uusia kalliita tiloja, vaan tehostamassa jo olemassa olevien tilojen käyttöä mielekkäällä tavalla. Valtuuston ei ole johdonmukaista olla huolissaan koulutilojen liiasta väljyydestä samaan aikaan kun olemme huolissamme iltapäivätoiminnan tilojen riittämättömyydestä.

Valtuusto on strategiassaan halunnut kehittää kumppanuuksia kolmannen sektorin kanssa. Valtuuston olisi mielestäni siksi syytä varmistaa, että esim. iltapäivätoimintaa tarjoavilla järjestöillä on käytännön edellytykset tämä toiminta järjestää. Paras paikka iltapäivätoiminnalle löytyy läheltä koulua tai itse koulurakennuksesta, eikä koulun yhteydessä olevien tilojen osoittamiselle iltapäivätoiminnan tarpeisiin pitäisi mielestäni olla mitään periaatteellisia esteitä, koska siinä ei ole mitään järkeä.

Helsingin kaupungin laatimaan perusopetuslain mukaiseen koululaisten iltapäivätoiminnan toimintasuunnitelmaan on kirjattu, että ”suunnittelussa tulee huolehtia lapsen tarpeesta olla itsekseen ja mahdollisuudesta rauhoittua turvallisessa ilmapiirissä koulupäivän jälkeen”, että ”toimitilojen ja välineiden tulee olla tarkoituksenmukaisia ja toimintaan sopivia” ja että yksi toiminnan laatukriteereistä on ”turvallinen ja toimintaan soveltuva toimintaympäristö”.

Mielestäni koulun käytävä ei vastaa näihin vaatimuksiin.

Kiitos.

 

No ja mitä sitten?

No minäpä kerron.

Se samainen aloitteen – minusta oikein hyvän aloitteen – tehnyt valtuutettu, jolta perheenäiti viime kokouksessa kysyi: aiotko esittää aloitevastauksesi palauttamista uudelleen valmisteltavaksi? ja joka viime valtuustossa vastasi perheenäidille: en aio, johon perheenäiti sitten: no okei, minäpä sitten teen sen – noh, se samainen valtuutettu esittikin sitten tänään saman asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi. Mutta eri perustein kuin perheenäiti. (Asia nimittäin jäi viime kokouksessa ajanpuutteen takia pöydälle, ja käsiteltiinkin vasta tänään.)

Perusteet olivat sinänsä ihan okei, mutta perheenäiti tiesi heti ne kuultuaan, ettei tämä palautus johda mihinkään konkreettiseen. Se johtaa, anteeksi vaan, pelkkään lätinään. Joka ei johda mihinkään. Perheenäiti tietää jo valmiiksi, anteeksi vaan, mikä tällä palautuksella tulisi muuttumaan.

Ei mikään. Anteeksi vaan.

Perheenäiti itse – tai sori, valtuutettu Virkkunen oikeastaan – sen sijaan yritti poistaa byrokratian rattaista yhtä lausetta, joka vaikeuttaa ihmisten elämää ja iltapäivätoiminnan järjestämistä joissain kouluissa joskus. Valtuusto olisi voinut poistaa sen lauseen ihan helposti, nappia painamalla.

Palautusesitykset asetettiin vastakkain. Perheenäidin ehdotus hävisi. Toinen, sinänsä ihan hyvä ehdotus voitti.

Siitä seuraa, anteeksi vaan – noh. Minä sanoin sen jo.

Sitä yhtä tyhmää lausetta: ”iltapäivätoiminnalle ei varata omia tiloja” ei näin ollen mistään poistettu. Se jatkaa elämäänsä kenenkään häiritsemättä. Siitä, kuka lauseen oikeastaan on alun perin keksinyt, elää kaupungissa varsin erilaisia käsityksiä.

Suomeksi: kukaan ei tiedä.

 

Tänään valtuustossa aiheen tiimoilta käyty keskustelu oli minusta kiinnostava. Keskustelun kuluessa nimittäin kävi ilmi, ettei kouluilla kuulemma ole mitään ylimääräisiä tiloja. Joita iltapäivätoiminnalle voitaisiin osoittaa.

Mielenkiintoista. Oikein todella. Koska vielä viime keväänä, ellen ihan väärin muista, niitä tiloja oli kuulemma tyhjillään niin hurumykke, että kymmenkunta koulua olisi pitänyt lakkauttaa.

Kertokaapa ihmiset minulle nyt, kenen logiikka ei nyt oikein pelitä? Minäkö tässä olen se tyhmä? Mihin ihmeeseen se kaikki tyhjä tila otti ja katosi?

 

No joo – en minä kai enää niin kauhean turhautunut ollut. Kunhan vitutti, ja miksi?

Siksi kun, suoritettuani elämässäni yhden kappaleen maisterisihmisen turhia korkeakoulututkintoja, minä myös otin ja kouluttauduin iltapäiväkerhon ohjaajaksi. Koska siitä sentään oli jollekin jotain hyötyä. Olen ohjannut koululaisten iltapäiväkerhoja

a)      parakin eteisessä ja

b)      omissa tiloissa

ja uskallanpa väittää, että näillä kerhoilla oli, totanoinniin, niin sanottu laatuero.

Vaikka ne olivat lasten vanhemmille ihan saman hintaisia.

 

Niin että – toisin kuin valtaosalla Helsingin arvoisasta kaupunginvaltuustosta - minulla oli tänään, kerrankin,  jonkinlainen ihan oikea käsitys siitä, mistä oltiin päättämässä.

Sillä vaan ei ollut mitään väliä.

 

Siirtykäämme otsikkoon.

Edellinen kirjoitukseni puolentoista viikon takaa ei ehkä ollut ihan kokonaan ihan reilu. Tänään, kun oli aika painaa nappia, valtaosa omasta valtuustoryhmästäni äänesti palautusehdotukseni puolesta. Kaikki eivät, mutta kaikkien ei tarvitsekaan. Kenenkään ei olisi tarvinnut, mutta monet silti tekivät niin.

Joku voisi jopa kutsua sitä tueksi.

Sen lisäksi salissa tuettiin ehdotustani myös ääneen.

Olen ollut epäreilu. Kyllä minua joskus tuetaankin. Kiitos siitä. Siitä tulee hyvä mieli. Ei turhauta niin paljon, vaikka vituttaisi.

 

Noustessaan ylös kotirappunsa portaita perheenäiti ajatteli pahnanpohjimmaisen elämänasennetta. Pahnanpohjimmaisen asenne on tämä:

opittuaan seisomaan kahdella jalalla ilman tukea, pahnanpohjimmainen nousee tämän tästä seisomaan kahdelle jalalle ilman tukea ja odottaa joka kerta aplodeja. Ylös könytessään häntä naurattaa jo valmiiksi hänen oma, kiistaton taitavuutensa. Kahdella jalalla seistessään hän nostaa kädet ilmaan, virnistää hassulla viiden hampaan kalustollaan mitä leveimmin ja toteaa olevansa maailman ehdottomasti taitavin tyttö. Niin taitava että siitä on hänelle itselleen riittänyt jatkuvaa hupia jo toista viikkoa, meistä muista puhumattakaan.

Pahnanpohjimmainen kerjää kyllä kehuja, mutta oikeasti hän pärjäisi ehkä ilmankin. Hän kehuu itseään itse. Hän seisoo ilman tukea, vaikkei saisi siihen mitään tukea. Hän ihailee itseään, hän on itsestään ylpeä. Hän ei selvästikään kysele itseltään päivän mittaan useaan otteeseen, onko tässä seisomisessa ilman tukea yhtään mitään järkeä.

Ei olisi mitään järkeä kysellä. Ja toisaalta: olisiko myöskään mitään järkeä jättää kehumatta? Ketä se oikeastaan palvelisi?

 

Tänään, luettuaan jälleen sen saman lapun, joka liimataan aina yhteen ilmaiseen voileipään valtuuston kokousta edeltävän vihreiden ryhmäkokouksen sivupöydällä, perheenäiti ajatteli jälleen että sen lapun kirjoittaja ei voi olla tuntematta sitä lappua kirjoittaessaan pientä, tai pientä hiukan isompaa tyydytystä. Sen lapun kirjoittaja ei voi kirjoittaa sitä lappua viikko toisensa jälkeen vakavalla naamalla. Minä ainakaan en voisi.

Arvaatteko, mitä lapussa lukee?

Ei tarvitse. Minä kerron. Siinä lukee:

”Vihreät, yksi munaton kasvis.”

Tämä oli kai joku kevennys. En ehkä tiedä miksi se piti laittaa tähän. En ehkä tiedä mitä kevensin. Tunnelmaa ehkä, meidän keittiössä keskellä yötä?

 

Kaupunginvaltuuston kokouksen ollessa loppumaisillaan, silloin siis kun perheenäitiä juuri vitutti, valtuutettu Virkkunen siirtyi kahvilan puolelle ja söi siellä salaattia. Hän katsoi samalla sisään valtuustosalin ikkunasta – salia ja kahvilaa erottavan lasiseinän verho oli jostain syystä raollaan – ja hänen teki mieli ajatella:

tuolla on kasvismaisema.

Siinä ei kuitenkaan olisi ollut mitään järkeä. Sen sijaan hän ajatteli: tuolla päätetään ihmisten asioista.

Perheenäiti lapioi suuhunsa salaattinsa ja päätti yrittää muistaa tämän, vaikka mikä olisi.

Onhan niitä. Ja olkoon.

Salaatti oli ihan okei ja maksoi 8,50. Perheenäiti maksoi sen lasten kotihoidon tuella. Eräänlaista tukea kai sekin, jollekin, illansuussa poissa kotoa, kasvismaisemassa kesken salaatin.

 

”Ostetaan mamma siivet.” Teki mieli sanoa että kulta, kotihoidon tuki ei riitä siihen, mutta siinä olisi ollut niin paljon järkeä että jätin sanomatta. Lapsi ei tarvitse järkeä. Lapsi tarvitsee siivet ja vähän myöhemmin lisäksi iltapäivätoimintapaikan. Yksi riittää, per lapsi.

Amen.