Perheenäiti kävi teatterissa. Tai tarkemmin: valtuutettu Virkkunen kävi. Hän otti tyttärensä mukaan.

Teatterista poistuessaan valtuutettu Virkkusella oli hyvä mieli.

Vasta vuorokauden kuluttua hän ymmärsi, miksi.

 

Kaikki se ahdistus, mikä kaupungintaloon liittyy, vasta nyt minä ymmärrän sitä. Ymmärrän etten olekaan omituinen, että olenkin ehkä pikemminkin vain terve.

Nyt ymmärrän myös, mitä sieltä on puuttunut. Sieltä on puuttunut tuki. Yhtä ihmistä lukuun ottamatta en ole onnistunut kokemaan, että saisin ajatuksilleni useinkaan tukea. Ja jos olenkin saanut, kukaan ei ole sanonut sitä ääneen, sitä yhtä ihmistä lukuunottamatta. Olen usein tuntenut olevani väärässä paikassa, ja kuka tietää, ehkä olen ollutkin.

Teatterista poistuessani minusta tuntui äkkiä, ensimmäistä kertaa kohta kaksivuotisen valtuustourani aikana, että joku oli tukenut minua. Joku muukin kuin se yksi ihminen valtuustosalissa – mitenkään vähättelemättä häneltä joka ikisessä kokouksessa saamaani ymmärrystä. Se tuntui hyvältä.

Minusta tuntui, ettei kaupungintalo olekaan minulle väärä paikka. Vaan oikea. Tai jos ei nyt varsinaisesti ihan oikea, niin paikka kumminkin.

Sain syyn jatkaa.

Kiitos Susanna Kuparinen ja työryhmä.

 

Menkää ihmiset katsomaan se esitys – ei siksi, että minulla on siinä hyvin pieni sivurooli, vaan siksi, että se on näkemisen arvoinen. Erityisesti loppunsa takia. Lopussa näytetään jotain, mitä soisin näytettävän Helsingin kaupunginvaltuuston valtuustosalissa.

Valtuusto 3 – Uusi etulinja esitetään Ylioppilasteatterissa vielä tänä viikonloppuna ja ensi viikolla. Liput alkaen 1 € omantunnon mukaan.

 

Omatunto on hyvä olemassa. Erityisen hyvin se sopii valtuustosaliin.