Tauoista on hyvä uhota, välillä. Se helpottaa. Aina.

 

Perheenäiti istui tänään opetuslautakunnan kokouksessa. Hänelle tapahtui siellä jotain kummallista.

Perheenäiti, suuna päänä, kuunteli itseään suuna päänä ja mietti että mitä hittoa, ihan kuin toi olisi lukenut niitä esityslistan liitteitäkin,  ihan kuin tolle olisi tosiaan virinnyt niistä jotain ihan melkeinpä järkevää sanottavaa.

Se oli pelottavaa. Miksi?

Siksi kun se on osoitus siitä, että kuka tahansa pystyy tähän. Kuka tahansa kadulta repäisty saattaa päästä päättämään isoista asioista. Ja pienistä: ihmisten kohtaloista.

 

Mitä tekee ihminen, joka löytää itsensä ison pöydän äärestä puhumasta omituista kieltä?

Hän marssii suoraan lähimpään avoinna olevaan markettiin ja ostaa sieltä kotiin tarjousrunoja.

 

Perheenäiti luki tarjousrunoja bussissa matkalla kotiin opetuslautakunnan kokouksesta. Loput runot hän luki illalla keittiön pöydän ääressä.

Opetuslautakunnan kokouksen jälkeen se oli kuin, totanoinniin, astmapiippu hengen ahdistukseen.

 

Juice Leskinen, minulla on ikävä sinua. Hyvä että jätit jäljen ennen kuin lähdit. Tykkään tutkia sitä.

 

 

                      ”Ne tutkivat maallista tomumajaa,

                                            jonka penkomiseen riittäisi pölynimuri

                      potilas itse kiinnostaa vähemmän

                                            tämähän saattaa olla yhteistyöhaluton änkyröivä moukka

                      tai kiltisti laitostunut kroonikko

                                            mutta jos minulta kysytään, kukaan

                                                                 ei ole niin laitostunut kuin hallintoneuvosto,

joka ei laitoksesta lähde kuin vahingossa tai erovuoroon joutuessaan

                      heidän maallinen tomumajansa ei kiinnosta ketään

ja sielua heillä taas ei ole

                      on vain valtaa

                                            ja sitä on kosolti niin että puolueellekin siitä

riittää jaettavaksi

                      olemmeko me heidän armoillaan, me kaikki,

vai ovatko he meidän palveluksessamme?

                                                                 heistä jokainen?”

 

 

                                                                                       (Juice Leskinen: ”Kosket”, Tammi, 2006)

 

 

Opetuslautakunnan kokouksessa, tänään, perheenäiti tuli ajatelleeksi, että minulla on nyt ehkä hiukan valtaa.

Se oli kummallinen ajatus. Heti pitäisi luonnollisestikin sitten ottaa ja kadottaa se sielu.

En taida viitsiä. Ei se valta niin kivaa ole. Enkä minä tiedä, onko sitä oikeasti edes.

 

Haudan takaakin joku tulee ihmisen mieleen ja laittaa sinne jonkun tilan. Haudan takaa joku sanoo jotain, naurattaa väsynyttä äitiä pienessä päänsäryssä bussissa. Se on hienoa. Jos ihminen ehtii jättää jäljen, hän ei koskaan kuole. Juice Leskinen siis selvisi elämästään hengissä.

 

Tänään perheenäiti opetteli bussissa ulkoa yhden runon. Hänestä tuntui siellä bussissa opetuslautakunnan kokouksen jälkeen siltä, että sille voisi vielä joskus olla jotain käyttöä:

 

                     

 

 

”OTIN LAULUN ILMASTA KIINNI

 

                      Otin laulun ilmasta kiinni

                      ja kuristin hengiltä

                      sitä sanotaan ammattitaidoksi”

 

 

                                                              (Juice Leskinen: ”Kosket”, Tammi,2006)

 

 

 

Kotona pahnanpohjimmainen ilmaisi loukkaantuneisuutensa sen johdosta että perheenäiti kehtaa joskus käydä jossain. Pahnanpohjimmainen ei tarvinnut siihen minkäänlaista astmapiippua.

 

Minulla ei ole taitoa mihinkään ammattiin, mutta kaikenlaista on kuulkaa tullut opittua.

Kaikenlaista aika kummallista, ynnä yksi runo tänään bussissa.