Jotenkin jähmeä näppäimistö. Hyvin vähän sanottavaa. Muut sanoivat tänään kaikenlaista, puhutaan siitä.

 

Pahnanpohjimmainen: ”Brrr”.

Tytär: ”Montako kertaa päivässä sä mamma yleensä vaihdat meidän verhot?”

Päällikkö: ”Voi helvetti kun ei saa sanoa rumia sanoja”.

 

Illalla, nukkumaan mennessä, tytär isoveljelleen: ”Voitsä herättää mut aamulla jos mä en ole herännyt?”

Esikoinen: ”Samat sanat”.

Tytär: ”Täällä pitäis olla joku sireeni”.

Esikoinen: ”Niin pitäis”.

 

Täällähän on. Se sanoo ”brrr” ja kakkaa kuudesti päivässä.

 

Perheenäiti on sairastunut pitkittyneeseen, piinaavaan kotiäitiyteen. Hän haluaisi parantua. Hän haluaisi jonkun toisen elämän. Hän on kyllästynyt tähän tyhmään blogiin. Hänellä ei ole kenellekään mitään järkevää sanottavaa, ei mitään järkevää, ei mitään riittävän järjetöntä.

Perheenäiti haluaisi lukea runoja, nyt heti, mutta ne kaikki ovat punaisessa talossa.

Ihan tyhmää. Ne pitää hakea sieltä kotiin nyt heti.

 

Mä en ole tänään vaihtanut verhoja vielä kertaakaan, perheenäiti sanoi tyttärelleen illalla. Äläs nyt, sulla on vielä ainakin tunti aikaa, tytär vastasi yli olkansa ja meni pesemään hampaat.

Perheenäiti vaihtoi verhot.

Lukekaa kaikki tarvittava edellisestä lauseesta. Siinä se on kaikki, koko elämän tila.

 

En ole aivan varma, mutta minusta tuntuu, että tämä blogi menee nyt ehkä tauolle. Ei ole mitään järkevää sanottavaa, ei mitään riittävän järjetöntä.

Perheenäidillä on ikävä riittävän järjettömiä, öisiä, omia toimia. Tämä typerä jähmeä näppäily tässä on sen tiellä.  

Jotain on tapahtunut. Jotain on tulossa. Täytyy tehdä sille tilaa.

 

Kuulemiin.