Pahnanpohjimmainen kasvatti kesähampaan. Hän sai siitä niin paljon kehuja, että hän kasvatti sen viereen heti perään toisen.

Kaikilla lapsilla on nyt hampaita. Ollaan voiton puolella. Minkä voiton?

Ei ehkä minkään pikavoiton kuitenkaan.

 

On selvästikin kesä, tulossa. Perheenäiti on lakannut seuraamasta maailman tapahtumia. Se tietää juhannusta. Juhannus tietää surua. Juhannuksesta kun selviää, on taas selvinnyt yhdestä vuodesta ilman yhtä lasta, sitä ainoaa hampaatonta.  Sitten heinäkuu voi tulla.

Punainen talo jätettiin odottamaan. Se jätettiin maanantaiaamuna seitsemältä kuulaaseen aamukasteeseen olemaan hiljaa. Pelkkä ajatuskin punaisen talon hiljaisesta, kuulaasta aamukasteesta pitää perheenäitiä hengissä.

 

Perheenäiti pitelee loitolla pelkoa. Kaatuuko iso koivu punaisen talon päälle. Putoaako päällikkö puiston kiipeilytelineeltä, taittaako se niskansa. Saako esikoinen ajokortin, ajaako se itsensä hengiltä. Jättääkö tytär joskus palaamatta kotiin. Onko pahnanpohjimmaisen pieni kuume kohtalokas. Sairastuuko puoliso vakavasti, kuoleeko sekin.

Ilman kysymysmerkkejä. Sillä kysymysmerkit on tapana laittaa kysymyksiin, joihin odotetaan vastausta.

Ei kaadu? Ei putoa? Saa, ei aja? Ei jätä? Ei ole? Ei, ei vielä?

Eihän?

 

Kesä voi tulla. Ollaan niin väsyneitä. Ollaan väsyneitä odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kesä voi tulla, ja mieluiten niin, ettei tapahtuisi mitään.

 

Perheenäiti istuu keittiön pöydän ääressä yhdessä pahnanpohjimmaisen kanssa. Pahnanpohjimmainen istuu syöttötuolissa. Pahnanpohjimmaisella on kaksi hammasta ja päälaella uusi valkoinen kesäturkki. Hänen nenästään valuu räkää, hän pureskelee pyykkipoikia ja virnistää. Hänen virnistyksensä on hauska ja leveä.

Ei kaadu. Ei putoa. Saa, ei aja. Ei jätä. Ei ole. Ei, ei vielä, ja jos, niin hittoako minä sille mitään mahdan, sillekään, kun en millekään, ja seuraavaksi kolmas kuppi kahvia, sillä sen keittämiseen minulla on tässä maailmassa valta.