Päällikkö leikkii keittiön lattialla isoilla legoilla. Pahnanpohjimmainen seuraa tarkasti vieressä.

Molemmilla on valkoinen tukka. He näyttävät siltä kuin he kuuluisivat samaan poikueeseen.

 

Päivän kysymys on sama kuin joka päivän kysymys: mennäkö puistoon vai ei.

Päällikkö niin tykkäisi olla siellä.  

Miksi perheenäidistä siis on niin kauhean paljon kiinnostavampaa jäädä kotiin kuuntelemaan Depeche Modea?

Siksi kun perheenäiti ei ole päällikkö. Perheenäiti on joku muu. Joku jolle tekee hyvää kuunnella välillä jotain muuta kuin äitien puhetta lapsille ja toisille äideille. Kaikki se puhe, niin mukavien ihmisten suista kuin se tulisikin, koskee lapsia. Tai lapsiperheiden elämää.

Kaikki se puhe on pohjimmiltaan kotitalouspuhetta.

Perheenäiti ei enää kestä kotitalouspuhetta. Eikö pelkkä loputon kotitalous kotona riittäisi? Miksi siitä pitää puhua vielä kodin ulkopuolellakin?

 

Depeche Mode on sanoituksissaan selvästikin keskittynyt käsittelemään kotitalouspuhetta. Depeche Moden sanoitukset on ilmeisesti pitkälti laatinut joku kotiäiti:

”words like violence break the silence, come rushing in into my little world”.

Siltä se tuntuu, kun työntää leveät rattaat puistoon, omissa ajatuksissaan, ja joku mukava ihminen sanoo jotain. Se, mitä se joku mukava ihminen sanoo, käsittelee aina jonkun lasta tai kotitaloutta. Nykyään se tuntuu jo väkivallalta. Ei enää, älkää enää tänään, minä juuri pääsin ulos omasta lapsiperheen kotitalouskodistani! perheenäiti ajattelee silloin – ja hymyilee, ja vastaa. Tietenkin. Koska ei sitä kukaan tietenkään tahallaan tee, läimäytä perheenäitiä kasvoille kun hän työntää leveät rattaat puistoon.

Siellä nyt vaan on tapana puhua omasta elämästä.

Vai onko?

Perheenäidin mielestä ei ole. Puistossa on tapana puhua siitä, mistä puistossa on soveliasta puhua. Puistossa ei ole soveliasta sanoa: minä vihaan puistossa istumista. Koska puisto on kiva, ihmiset mukavia ja henkilökunta avuliasta, ja ehkäpä jos puistoa ei olisi, kaikki kotiäidit olisivat vieläkin yksinäisempiä.

Olkoonkin, että jotkut heistä ovat kaikkein yksinäisimmillään nimenomaan siellä puistossa.

 

Perheenäiti ei oikeastaan ymmärrä, miksi hänen kesti niin kovin kauan tajuta, että omassa perheessä on nyt joku tasapainohäiriö. Että miksi kesti niin kovin kauan tajuta, ettei ole ihan tervettä että yksi lähtee joka aamu kukonlaulun aikaan töihin väsymään, ja toinen jää kotiin väsymään, ja väsyy puistossa entisestään samaan aikaan kun toinen tekee töissä pitkää väsyttävää päivää ja tulee sitten väsyneenä kotiin, jossa odottaa toinen väsynyt. Kotiäitiyteen väsynyt.

Perheenäiti ei ymmärrä, miksi hänen kesti niin kovin kauan tajuta, että tälle voitaisiin ehkä tehdä jotain. Että ehkä ei ole ihan pakko hoitaa tätä hommaa ihan justiinsa täsmälleen näin. Ei ymmärrä, eikä sillä enää ole mitään väliä että miksi kumpikaan meistä ei jo aiemmin tätä ymmärtänyt, kun nyt kerran kumminkin ymmärtää.

Ensi viikolla perheenäiti perheineen painelee lomalle. Lähipuiston puistoruokailu päättyy, leveät rattaat ja kotitalous jätetään kotiin. Pikkuväki ajetaan punaiseen taloon jahka punaisen auton jarrut on korjattu ( - ”mä kyllä käytän niitä jarruja tosi vähän”, puoliso lohdutti perheenäitiä kun perheenäiti yritti tuossa keväällä vähän vihjaista samaa minkä katsastusmieskin eilen sitten vahvisti: että jarrut eivät enää oikein jarruta entiseen malliin – kylläpä muuten lohdutti - ) ja sen jälkeen punaisen talon pihalla grillataan makkaraa ja paistetaan nuotiolettuja viisi viikkoa likaisissa vaatteissa. Tai ehkä ihan vaan ilman vaatteita. Perheenäiti perheineen painelee lomalle, johon perheellä ei ehkä ole varaa, mutta jonka pitämättä jättämiseen on ehkä nyt varaa vielä vähemmän.

Ja sen jälkeen – tälle aletaan tehdä jotain, tasapainohäiriölle perheessä. Perheenäiti ei enää jaksa herätä joka aamu samaan päivään, joka alkaa samalla pikkuväen puurolla kuin joka aamu ( - miten ne taas sitä haluavat, justiinsahan minä sitä eilen aamulla keitin? perheenäiti miettii nykyään aamuisin - ) eikä sellainen päivä, joka on loputtomasti sama kuin eilen, ole sellainen päivä, johon ihmisen kannattaisi lyhyttä elämäänsä käyttää. Ei vaikka eläisi satavuotiaaksi.

Tätä menoa minusta tulee siellä puistossa satavuotias ennen kuin ehdin täyttää neljääkymmentäkään. Minkä täytän ihan pian. Vielä kuusikymmentä vuotta puistossa – ei kuulkaa, ei jaksa.

 

Toissapäivänä, kaupunginvaltuuston kokouksen jälkeen, perheenäiti ei palannutkaan kotiin. Hän kävi valtuustotovereidensa kanssa parilla kaljalla, niin kuin heillä toisinaan on tapana, ja kun valtuustotoverit lähtivät kotiin, perheenäiti ei palannutkaan kotiin. Hän paineli toiseen baariin kuuntelemaan kotikulmien bändiä, hetken mielijohteesta. Hän kuunteli sitä aamuyöhän asti ja tanssi.

Kotiin palasi tyytyväinen ihminen. Perheenäiti oli karistanut perheenäitiytensä baarin lattialle. Sinne se jäi, iloisen nuorison tallattavaksi, ja hyvä niin.

 

Me ei sitten näköjään menty tänään puistoon. Me ei menty tänään piiriin laulamaan kuinka peruna on pyöreä, peruna on soikea, kun ei peruna oikeasti ole  samaan aikaan niitä molempia vaan vain toista. Puistossa on vaikea olla samaan aikaan sekä äiti että ihminen, siellä saa olla vain toista, ja tänään minua huvittikin olla vain ihminen. Kun ei minua koko ajan huvita olla pelkkä kotitalousihminen.

Eilen perheenäiti istui puistossa lapset sylissään, tuijotti kauas ja toivoi, että puistossa soitettaisiin perunalaulun sijaan koko päivä pelkkää Depeche Modea. Hän toivoi, että muillakin äideillä soisi korvissa se mikä hänellä silloin:

”all I ever wanted, all I ever needed is here in my arms, words are very unnecessary, they can only do harm.”

 

Hyvät ihmiset, hyvää kesää. Olkaa ihmisiä.

Palaan elokuussa. Lisätoivotus otsikossa, lainasin sen Depeche Modelta. Niillä on selvästikin niin pitkä kokemus puistossa istumisesta että ne kyllä tietävät, mistä puhuvat.