Miten ihminen unohtaa?

Kauhean kauniisti. Kauniisti, lempeästi, ihanasti. Tyhmästi, ja kaiken.

 

Myöhään yöllä perheenäiti palaa takaisin sille planeetalle, josta hän on tullutkin. Hän palaa kotiin, vaikkei koskaan mihinkään lähtenyt.

Myöhään, hyvin myöhään yöllä, ihminen sanoo itselleen: minä en enää jaksa mennä sinne puistoon. Minä en halua. Minä kuolen sinne.

Ja sitten, vasta sitten, hän muistaa:

tämä on tapahtunut aina. Joka kerta.

Joka kerta kun syntyi lapsi. Paitsi sen kerran kun lapsi kuoli. Silloinkin se olisi kuitenkin tapahtunut. Jos olisi ehtinyt.

 

Minä en ole oppinut mitään, perheenäiti tajuaa. Kaikkina näinä vuosina en ole oppinut mitään. Kaiken mitä olen oppinut, olen unohtanut seuraavana päivänä. Opin vuonna 1992 ensimmäisen kerran, ettei minusta ole istumaan puistoon, ja huomenaamuna, kun lähden sinne taas, olen taas unohtanut kuka olen, ja kuka en, ja huomenaamuna minä mietin leikkipuistossa, miten tämä oikein tapahtui. Kuinka monta vuotta ihminen oikein voi olla oppimatta samaa asiaa?

 

Myöhään yöllä perheenäitiä naurattaa. Häntä huvittaa tämä touhu. Ei oppi ojaan kaada, ojaan kaadutaan mitään ikinä oppimatta, eikä sielläkään ikinä opita yhtään mitään. Täällä ollaan nyt sitten taas rähmällään.

Myöhään yöllä perheenäiti hyväilee katseellaan oman kotinsa sotkua ja kiittää sitä. Minä siivosin toissapäivänä ihan kauheasti. Minä siivosin eilenkin ihan kauheasti. Tänään minä siivosin ja siivosin ja siivosin, ja sitten ajattelin, ihan pienen hetken, ja siitä seurasi kaaos. Silmitön kaaos. Sotku räjähti kasvoille.

Perheenäiti on valtavan helpottunut. Minä en osaa kotitaloutta. Se on ihanaa. Meillä ei ole siistiä, eikä tule olemaan. Ei koskaan. En koskaan tule oppimaan tätä. En koskaan tule olemaan tyytyväinen. Mitä enemmän minä siivoan, sitä kauemmaksi lipuu se päivä, jona minä istun keittiön pöydän ääressä syöttämässä kahdessa eri syöttötuolissa istuvalle pienelle ihmiselle itse tehtyjä herkkuvitamiinisoseita harmonisissa oloissa beigen sävyissä ilman mustikkapulautuksia samaan aikaan kun minua ei yhtään ahdista tämä koko kuvio, eikä se, että minä istun tässä älyttömässä kohtauksessa yksin pikkuväen kanssa, ja mitä enemmän minä siivoan, sitä kauemmas lipuu Järjestys ja se päivä, jona se tulee, eikä minua ahdista. Mitä enemmän minä yritän, sitä huonommin minä tämän osaan: olla kokonaan kotini armoilla ilman puolikkaitakaan aivoja.

Se on ihanaa. Minä olen sittenkin hengissä. Minä en ole vieläkään oppinut.

 

Kiitos sotku, ja tervetuloa kotiin. Sinä kuulut tänne, keskeneräisen hajamielen pesään. Tänne missä perheen äitikin, kaikista omituisista jutuistaan huolimatta, on sittenkin vielä hengissä.

Eikä osaa sitä mitä ennenkään, vain sen, minkä ennenkin. Vain sen, mitä tarvitseekin.

Seuraavaksi tehdään sitä.

 

Hyvää yötä rakkaat. Minä menen nyt tauolle. Minä tykkään olla siellä. Olen siellä oma itseni.

Se on tylsä, ärtyisä tyyppi, keskivartalopulskea, keski-ikäinen, nuori, sutjakka ja hauska. Kaiken kaikkiaan mainiota seuraa. Muille se tiuskii väsynyttä turhaa ärtymystään, mutta minulle se kertoo vitsejä ja nauraa.

En enää jaksa olla ilman. Olkaa te välillä. Ja poissa ollessani: ette viitsisi siivota?

Ette varmaan.

Hitto sitä ei kukaan terve jaksakaan. Ei koskaan.