Piti siivota ja lähteä kaupungille. Siinä oli sitten yleinen lähtösotku ja rähinä päällä ja sitten, yht´äkkiä:

jänis kuoli.

 

Tällaista voi tapahtua vain meillä. Että kesken siivouspäivän Tapsa ottaa ja lähtee, tapaturmaisesti, varoittamatta, kertalaakista. Sitä itsekään lainkaan tajuamatta.

Onneksi. Onneksi kivuttomasti siis. Kun nyt kerran piti. Mutta silti: missä muussa perheessä jokin iso ja painava ottaa ja kaatuu jonkin hyvin pienen eläimen päälle? Tuosta noin vain, vahingossa keskellä lauantaita?

 

Perheenäiti on siihen niin väsynyt, niin väsynyt: suruun.

Nyt meillä on perheessä uusi suru. Se pieni, hölmö ja tavattoman rakas eläin, joka meille muutti, kaikkien lohduksi, kun meiltä oli kuollut vauva – nyt hän kuoli itse.

Kuka meitä nyt lohduttaa?

 

Miksi minä itken näin, yhtä pientä jänistä, perheenäiti mietti kun hän istui auton takapenkillä kyyneleet valuen ja tuki vasemmalla olkapäällään itkevän, ison tyttären päätä samalla, kun hän tuki oikealla kädellään nukkuvan pienemmän tyttären päätä, ettei se retkottaisi turvaistuimessa niin holtittomasti. Etupenkillä nukkui pienin tytär, vaisu puoliso ajoi autoa, auton takaluukussa nukkui liiskaantunut jänis, nukkui lopullista unta. Pahvilaatikossa.

Tapsa lepää nyt.

Miksi minä itken näin?

Meillä kävi taas kuolema.

Sitä ei enää millään jaksaisi.

 

Miksei me kaikki voitu jäädä henkiin. Ihan kaikki. Miksei me saatu elää kaikki yhdessä ilman mitään surua? Miksei me kaikki saatu elää yhdessä ihan vanhoiksi?

Miksi tyttäreltä piti ensin kuolla pikkuveli, hartaasti odotettu, ja sitten vielä se jäniskin, se lohtu, suuresti rakastettu?

 

Tapsa haudattiin punaisen talon tontille.

Kun hän oli kuollut, hänet käärittiin pyyhkeeseen, pantiin laatikkoon ja sitten, sitten lähdettiin punaiseen taloon.

Tapsa tykkäsi käydä siellä.

 

Tänä viikonloppuna ei pitänyt vielä mennä punaiseen taloon. Oli liian kylmä, liikaa tekemistä, liikaa siivottavaa, iloinen kevään ensinäkeminen, silmut ja talon tuuletus oli säästetty ensi viikonloppuun.

Kävikin toisin.

 

Tapsalle kaivettiin kuoppa pellon laitaan ison pajun alle, ilta-aurinkoon.

Tapsa tykkäsi pajuista.

Aurinko ei paistanut.

 

Päällikkö poimi valkovuokot. Laitetaan ne Tapsan muistoksi, perheenäiti sanoi. ”Joo”, päällikkö vastasi, ”minä voin levittää ne tähän. Taspa voi syödä ne. Taspa löytää ne tästä.”

Perheenäiti sanoi:

joo.

Päälikkö kysyi: ”missä Taspa on?”

Perheenäiti vastasi:

se juoksee tuolla pellolla. Se muutti nyt tänne. Päällikkö sanoi:

”joo”. Sitten hän jatkoi: ”Taspa ajaa siellä autolla. Punaisella autolla.”

Perheenäiti sanoi: joo.

Vanhin tytär ei sanonut mitään.

 

Miksi tämä kaikki suru, miksi meille. Miksi meillä on perheessä kuollut vauva ja kuollut jänis, sanokaa se. Minä en tiedä. Miksi kaikki pitää aina jaksaa, aina vain?

Siksi kun pitää.

Perheenäiti paijasi itkevän tyttären uneen. Tytär oli pieni, niin pieni, vaikka jo niin iso. Julisteet katsoivat seiniltä. Julisteet olivat hiljaa.

Tapsa puuttui.

 

Tästä lähtien meiltä puuttuu aina Tapsa. Hän lepäilee ison pajun alla ilta-auringossa punaisen talon takana, pellon laidassa, myös silloin kun aurinko ei paista.

Tapsa oli meille hyvin rakas.

 

On äitienpäivä. On äitienyö.

Ne ovat tällaisia.

Ne pitää vain jaksaa.

 

Iltayhdeksältä lauantaina Alepassa aamusuihkua vaille jäänyt perheenäiti katsoi puolisoa kun puoliso tajusi yht´äkkiä surullisena:

mulla ei nyt ole sulle äitienpäivälahjaa. Mun piti hakea se sieltä kaupungilta, mutta kun jänis kuoli.

Ei se mitään, perheenäiti vastasi. Sä siivosit sen jäniksen, kun mä en pystynyt. Vaikka yritin.

Perheenäiti ja puoliso katsoivat toisiaan iltayhdeksältä lauantaina Alepassa. Nauroivatko he vai itkivät, kumpikaan ei ehkä muista. Sieltä ostettiin jotain. Jotain ruokaa kai. Porkkanoita ostettiin vanhasta muistista. Täytyy yrittää syödä ne itse.

 

Hyvää yötä Tapsa. Kauniita unia. Kiva kun kävit. Terveiset meidän vauvalle.

 

Yöllä, kun on tukenut kaikkia muita, olkapäillään ja käsillään, saa itkeä rauhassa. Kun muut nukkuvat.

Minä en enää koskaan haluaisi haudata ketään. Kunpa minun ei koskaan enää tarvitsisi.