Väsymys, kaaos, sotku, kiire ja sitten –  

pahvilaatikko.

Se erilainen laatikko kuin kaikki ne muut, joita vielä tänä aamuna lojui olohuoneen lattialla monta kymmentä. Vaikka pahnanpohjimmaisella on ylihuomenna juhlat.

 

Siihen laatikkoon oli pakko katsoa.

Perheenäiti oli jo aiemmin päivällä vetäissyt kolmen vartin yliväsymysitkut. Sellaiset jotka yleensä liittyvät syntymäpäiviin ja jouluun. Asia oli siis jo tältä päivältä hoidettu, siksi puoliso ei heti tajunnut, miksi perheenäidin silmistä alkoi äkkiä, kesken kaiken, tuolilla yläkaapin edessä seisten, valua taas vettä.

Kyyneleet vain tulivat. Ne tulivat aivojen ja ajatusten ohi. Ne tulivat ohi kaiken.

Sitten puoliso tajusi. Hän kysyi: katsoitko sinä sinne laatikkoon?

Perheenäiti nyökkäsi.

 

Kauniisti laskostetut pienet vaatteet, onnittelukortit ja lahjaksi tuodut pehmolelut.

Ensimmäinen auto. Ensimmäinen ja viimeinen.

Pieni pussillinen pieniä hiuksia.  

 

Silkkihattu. Se, joka olisi pitänyt laittaa mukaan hautaan. Ettei hän palelisi. Se, jota ei laitettu.

Siitä oli vaikea toipua. Ettei hautaan puettu hattua.

 

Siitä on ehkä toivuttu. Muusta ei ole.

Yöllä, kun kaikki nukkuvat, perheenäiti ymmärtää:

me ei olla toivuttu. Kukaan meistä ei ole.

 

Ei siitä voi.

 

 

Minä haluaisin unohtaa, mutta minä en voi. Minulla on yläkaapissa pahvilaatikko.